Acer

Viitavaahtera on yksi Mustilan lukuisista pensasmaisista vaahteroista. Kasvutavaltaan se muistuttaa kotimaisista kasveistamme eniten pähkinäpensasta (Corylus avellana). Vaaleanvihreät rungot kasvavat vieri vieressä ensin suoraan ylös ja sitten kaareutuen pyöreäksi latvukseksi. Oksien kärkiosat rusottavat talvisaikaan, ja varhain keväällä niihin puhkeaa siro lehdistö, jonka värisävy säilyy heleänvihreänä koko kasvukauden.

Muista pensasmaisista vaahteroista viitavaahteran erottaa helposti, jos tutkii lehtien alapintoja, sillä viitavaahteralla säilyy suonihankoja pitkin kulkeva harva karvoitus koko kasvukauden. Tieteellinen nimi tarkoittaakin "partasuoninen". Karvoitusta on keväällä myös uusissa versoissa ja lehtien yläpinnoilla, mutta se irtoaa yleensä kesän sateissa.

Viitavaahtera valmistautuu Itä-Aasian puuvartisille kasveille tyypilliseen tapaan jo varhain syksyllä talven tuloon. Pensas saa ensimmäisten joukossa kauniin, kermankeltaisen tai toisinaan oranssin ruskan ja on jo lehdetön siinä vaiheessa, kun puutarhat muut puut ja pensaat alkavat värittyä. Useiden vaahteroiden tapaan viihtyy viitavaahterakin parhaiten suojapuuston alla puolivarjoisassa ja tuoreena säilyvässä kasvupaikassa, mutta Mustilan kokemusten perusteella se näyttää menestyvän hyvin myös lehtomaisessa kangasmetsässä.

Pienilehtinen niverävaahtera on eurooppalainen vaahteralaji, jonka luontainen kasvualue ulottuu pohjoisimmillaan Ruotsin eteläkärkeen ja Tanskaan. Sitä käytetään Keski-Euroopassa usein leikattavina pensasaitoina ja katupuina. Niverävaahtera sietää tuulta ja aurinkoa hyvin. Se suosii kalkkipitoisia maita toisin kuin monet muut vaahterat.

Niverävaahteran monimuotoiset lehdet hehkuvat kauniin viininpunaisina puhjetessaan keväällä. Lämpiminä syksyinä ne ehtivät meilläkin saada loistavan keltaisen syysvärin. Niverävaahtera kukkii keväällä lehtien puhjetessa pienin kellanvihrein kukin, ja syksyllä puuta koristavat vaahteroille tyypilliset siemenet. Talvenkestävyys ja kasvuominaisuudet vaihtelevat niverävaahteralla paljon, mikä näkyy Mustilankin kasvatuskokeissa.

Niverävaahtera on Euroopassa ollut arvostettu puulaji jo keskiajalla. Sen kovaa puuainesta on käytetty muun muassa soittimien valmistukseen. Kerrotaan myös, että niverävaahteran oksilla oli voimia karkottaa lepakot vintiltä. Oven ylle asetetuilla oksilla oli tapana varmistaa talon haikaroille hyvä poikastuotanto, ja myös talossa asuvien lasten terveys.

Viinivaahtera on amerikkalainen vastine Itä-Aasian sirovaahteralle (A. sieboldianum) ja koreanvaahteralle (A. pseudosieboldianum). Se muistuttaa ulkoisesti näitä hyvin paljon, ja kokoelmissa lajien erottaminen toisistaan on vaikeaa. Viinivaahtera on aasialaisia sukulaisiaan arempi ja se kasvaa luontaisestikin vain suojaisilla kasvupaikoilla Tyynenmeren läheisyydessä.

Heikon pakkasenkestävyyden takia pensasmainen viinivaahtera tulisi meillä istuttaa varjoon muiden puiden tai rakennusten suojaamaan kasvupaikkaan ja sielläkin se todennäköisesti paleltuu lumirajaan ainakin kylmimpinä talvina. Pensas uusiutuu toki palelluttuaan. Auringossa sen kasvutapa on pysty ja koheneva, varjossa se taas kasvattaa oksansa kauniin kerroksellisesti. Nimi onkin lähtöisin siitä, että tällaista pensasta on metsän seassa luultu köynnökseksi.

Etelärinteellä kasvava vanha viinivaahtera paleltuu Mustilassa usein lumirajaa myöten, mutta Alppiruusulaakson liepeille istutetut nuoremmat, Hollannista hankitut pensaat ovat menestyneet toistaiseksi paremmin. Myöhään syksyllä viinivaahtera esittelee upeita syysvärejään, jotka leiskuvat keltaisen, oranssin ja punaisen monissa sävyissä.