Acer

Suomessa harvinainen pennsylvanianvaahtera on kotoisin Pohjois-Amerikan koillisosasta, jossa se kasvaa rehevissä ja varjoisissa lehti- ja sekapuumetsissä. Sen lehdet ovat suuria, vaaleanvihreitä ja hieman riippuvia ja saavat syksyllä huomiotaherättävän kalpeankeltaisen syysvärin. Pennsylvanianvaahteran erityistuntomerkki on sen juovikas runko. Nuorena vihreässä, myöhemmin ruskeassa kuoressa on valkeita pitkittäisiä viiruja, ikäänkuin runkoon olisi vedetty pystyraitoja valkoisella liidulla.

Suomessa pennsylvanianvaahteraa on viljelty lähinnä vain kasvitieteellisissä kokoelmissa. Sen soisi kuitenkin yleistyvän paitsi koristeellisuutensa myös varjonsietokykynsä vuoksi.

Mustilassa pennsylvanianvaahteraa kasvaa useassa eri paikassa. Ne ovat peräisin siemenkeruumatkoilta lajin pohjoisimmilta kasvupaikoilta Kanadasta. Puut ovat melko nuoresta iästään huolimatta jo varsin näyttäviä ja erityisen viehättäviä keväällä silmujen avautuessa värikkäästi sekä ruska-aikaan saadessaan lämpimänkeltaisen syysvärin.

Idänvaahtera kasvaa luontaisena Kiinassa, Venäjän Kaukoidässä, Koreassa ja Japanissa. Laajasta levinneisyysalueesta johtuen sen eri kannat poikkeavat jonkin verran toisistaan sekä ulkomuotonsa että ilmastollisen sopeutuneisuutensa puolesta. Idänvaahteran lehdet muistuttavat kotimaista metsävaahteraamme, mutta ne ovat pienemmät, ja lehtiliuskat ovat lähes tasasivuiset. Muutoinkin koko puu on kuin pienoisversio kotimaisesta metsävaahterastamme (A. platanoides), ja äärimmäisen käyttökelpoinen koristepuu, mikäli meille sopivia alkuperiä olisi helposti saatavilla.

Vaikka idänvaahtera voi luonnossa kasvaa yli 20 metrin korkuiseksi, ei siitä viljeltynä yleensä tule kymmentä metriä korkeampaa. Mustilan suurin idänvaahtera on ihailtavana Etelärinteen länsipäässä. Erityisen suuren viljelyarvon puulle antaa syysväri, joka sekin vaihtelee alkuperän ja syksyn säiden mukaan. Parhaimmillaan idänvaahteran latvus hehkuu tulipunaisena, vaikka usein on tyytyminen vaisumpaan keltaiseen väriin.

Metsävaahteraa kasvaa pääasiassa Keski- ja Itä-Euroopassa Krimille ja Kaukasukselle asti, mutta ei Brittein saarilla. Suomessa sitä pidetään alkuperäisenä, viime jääkauden jälkeen tänne saapuneena puuna. Peruskarttojemme paikannimistö on osoituksena vanhoista kasvupaikoista. Vaahteran levinneisyyden pohjoisrajana pidetään Pori–Tampere–Kuopio–Joensuu-linjaa. Se on jaloista lehtipuistamme ylivoimaisesti eniten käytetty niin pihoissa kuin puistoissakin.

Metsävaahtera on yksikotinen ja metsälehmuksen ohella ainut hyönteispölytteinen jalopuu Suomessa. Se ei tee juurivesoja, mutta lisääntyy tehokkaasti siemenistä. Vaahtera kukkii keväällä lehtien puhkeamisen aikaan, jolloin kellanvihreänä loistava kukinta kattaa leveän puolipallon muotoisen latvuksen näyttävästi. Syksyn keltainen ja punainen ruskaväritys on vielä loistokkaampi.

Vaahteran vastakkainen lehtiasento on osa sen erinomaisesti järjestäytynyttä latvusarkkitehtuuria, jonka tehtävänä on varmistaa tehokas auringonvalon saanti. Nuoruusvaiheessa vaahtera menestyy varjossakin hyvin. Luonnollisesti, ilman liikaa typpeä kasvaneet vaahterat kehittyvät kauneimmiksi runkojohteisuutensa säilyttäen.

Mustilassa kasvaa vanhoja, jo ennen Arboretumin perustamista istutettuja metsävaahteroita Ketunmäessä. Isoja puita on myös Pähkinärinteessä ja Nikkarinmäellä.

Metsävahterat kärsivät joinakin vuosina tervatäplätaudista, mutta lehtiin ilmaantuvista mustista täplistä ei ole puille haittaa. Mahlavuodon vuoksi vaahteran mahdolliset leikkaukset tehdään elokuussa. Metsävaahteran lehtikarike ei paranna maata toisin kuin monen muun lehtipuun, esimerkiksi jalavan (Ulmus).