Hopeavaahtera on pohjoisamerikkalaisista vaahteroista kaikkein nopeakasvuisin ja kotiseutunsa parhailla alueilla sen taimi voi kasvaa parhaimmillaan metrin vuosivauhtia. Hopeavaahterasta kehittyy kookas, leveälatvuksinen puu, jonka lehdet ovat kauniin liuskaisia ja kääntyilevät tuulessa niin, että niiden hopeansävyinen alapinta väikkyy kauniisti esiin. Syysväri on yleensä keltainen.
Hopeavaahtera on maailmalla melko yleisesti käytetty koristepuulaji. Suomessakin hopeavaahteraa on viljelty pitkälle yli sadan vuoden ajan, mutta sen käyttö ei jostain syystä ole koskaan yleistynyt. Mustilassa vanhoja hopeavaahteroita kasvaa Pähkinärinteen alareunassa. Tiiviissä, ajoittain kuivassa savimaassa maassa ne ovat jääneet melko pienikokoisiksi. Riittävän multavassa ja kosteassa maassa hopeavaahtera voi Suomessakin kasvaa yhtä kookkaaksi kuin kotimaiset lehtipuut.
Mustilaan 2000-luvulla saadut uudet hopeavaahteran siemenerät edustavat lajin pohjoisimpia alkuperiä ja niillä viljelyaluetta saadaan todennäköisesti ulotettua aiempaa pohjoisemmaksi.
Hopeavaahteraa voi käyttää sokerivaahteran tapaan aidon vaahterasiirapin valmistamiseen. Oikeaan aikaan keväällä juoksutetun mahlan sokeripitoisuus on parhailla puilla viiden prosentin luokkaa. Mahla sopii sellaisenaankin juotavaksi tai siman valmistamiseen.
Kotimaista metsävaahteraa (A. platanoides) muistuttava sokerivaahtera kasvaa luontaisena itäisen Pohjois-Amerikan lauhkealla ilmastovyöhykkeellä. Se on yksi Kanadan arvokkaimpia lehtipuita. Sokerivaahtera on kookas, pitkäikäinen puu. Maisemassa se on parhaimmillaan syksyisin, jolloin sen ruska hehkuu pitkään keltaisen, punaisen ja oranssin sävyissä. Sokerivaahtera on saanut nimensä hyvin sokeripitoisesta mahlastaan, jota on perinteisesti käytetty vaahterasiirapin valmistukseen.
Suomessa sokerivaahteraa on kasvatettu vain yksittäisinä kappaleina lähinnä dendrologisissa kokoelmissa. Mustilassa sokerivaahteraa kasvaa lukuisissa paikoissa nuorina ryhminä ja metsiköinä, sillä sen siemeniä kerättiin runsaasti Mustilan siemenkeruumatkoilla Kanadassa kautta lajin pohjoisen levinneisyysrajan. Talvenkesto on ollut toistaiseksi erinomainen, syysvärit ovat näyttävät ja kestävät pitkään. Sokerivaahtera ei kärsi lehtiä turmelevasta tervatäplästä kuten kotimainen metsävaahtera.
Hondonvaahtera on hidaskasvuinen puu tai meillä vain pienehkö pensas, jonka vaalealehtinen lajike 'Aureum' on Keski-Euroopassa suosittu puutarhojen koriste. Suosioon ovat syynä hondonvaahteran erittäin kaunis kasvutapa, hidaskasvuisuus ja lehvästön keväisen heleä värisävy, joka säilyy koko kasvukauden. Syksyllä lehdet saavat vielä näyttävän syysvärin. Kukat ja siementen lenninsiivet ovat punaiset.
Laji kasvaa Japanissa luontaisena varjostavan puuston alla pensaskerroksessa. Vähäisen valon hyödyntääkseen lehdet asettuvat tuuheiksi kerroksiksi toistensa lomaan laakeille oksille, jotka kaartuvat kauniisti yläviistoon ja sivulle antaen pensaalle monista Kaukoidän kasveista tutun perijapanilaisen ilmeen. Auringossa lehdistö kärsii paahteesta, ja puutarhassa hondonvaahteralle tulisikin etsiä puolivarjoisa istutuspaikka suojapuuston alta.
Meillä hondonvaahteraa on pidetty talvenarkana, eikä sen menestymisestä täällä ole vielä pitkäaikaista kokemusta. Mustilan Alppiruusulaakson hondonvaahterat ovat vielä nuoria, mutta ovat toistaiseksi talvehtineet hyvin. Alkuperältään ne ovat Keski-Japanin vuorilta, joten niiden talvenkeston toivotaan olevan parempi kuin puutarhamuodoilla.