Acer

Sirovaahtera on Japanin vuoristometsissä kasvava kaunis pikkupuu, jonka oksat kasvavat kauniisti kerroksittain. Tiheästi toistensa lomaan asettuneet pyöreät, säännöllisesti liuskoittuneet lehdet saavat loisteliaan syysvärin ennen varisemistaan.

Sirovaahtera on Suomessakin kestävän kasvin maineessa, mutta tarkemman tutkiskelun alla lähes kaikki Suomessa kasvavat sirovaahterat ovat osoittautuneet lähisukuiseksi koreanvaahteraksi (Acer pseudosieboldianum). Näin on myös Mustilassa, jonne aitoa sirovaahteraa on saatu vasta aivan äskettäin ja istutettu Pähkinärinteeseen.

Lähisukulaisten tunnistaminen toisistaan on todella vaikeaa. Länsimaisessa puutarhakirjallisuudessa kuvaillut lehtiliuskojen määrä, syysväri tai lenninsiipien asento vaihtelevat eivätkä kelpaa tuntomerkeiksi. Luotettava tuntomerkki näyttää kuitenkin olevan kukkien väri. Aidolla sirovaahteralla kukat ovat vaalean kellanvihreät. Jos kukissa on tummanpunaista väriä, kyseessä on koreanvaahtera (Acer pseudosieboldianum), hondonvaahtera (Acer shirasawanum) tai hokkaidonvaahtera (Acer japonicum).

Tähkävaahtera on itäisessä Pohjois-Amerikassa kasvavista vaahteralajeista pohjoisin. Se kasvaa mantereen yleisenä metsänlaide- ja alikasvospensaana ja sietää melko runsasta varjostusta. Tähkävaahtera on pienikokoinen, pystykasvuinen ja monirunkoinen pensas. Nimensä se on saanut erikoisista pystyistä, tähkämäisistä kukinnoistaan, jotka ovat oksien päästä kynttilän lailla kohoavia, vaaleanvihreitä terttumaisia huiskiloita. Syksyllä näihin tähkiin kehittyvät kauniisti punertavat siemenet.

Suomessa tähkävaahteraa on kasvatettu kauan, mutta hyvin vähän ja sitä tavataan lähinnä vain kasvitieteellisissä kokoelmissa. Se on kuitenkin osoittautunut hyvin kestäväksi lajiksi, jolle löytyisi paikka niin puistoista kuin kotipihoiltakin erityisesti sieltä missä vaaditaan hyvää talvenkestoa.

Mustilassa alkuperältään tuntematon tähkävaahterakanta on selvinnyt ankarimmistakin talvista vaurioitta. Vanhin, lähes satavuotias puumainen tähkävaahtera kasvaa Pähkinärinteessä. Mustilan omilla siemenkeruumatkoilla Kanadan itäosista kerätyistä pohjoisimmista luonnonkannoista kasvatettuja taimia kasvaa pieninä ryhminä eri puolilla Arboretumia.

Mongolianvaahtera on kotoisin laajalta alueelta Kaukoidästä ja kasvaa luontaisina valoisissa metsissä, kosteilla rinteillä ja soitten liepeillä. Suomessa yleisimmin kasvatettu pensasmainen vaahtera lähisukulaisensa tataarivaahteran (A. tataricum subsp. tataricum) ohella. Vanhemmiten siitä saattaa tulla puumainen, mutta yleensä se on monirunkoinen ja kasvaa lähes yhtä paljon leveyttä kuin korkeutta. Sen kasvutapa on sirompi kuin tataarivaahteralla. Tummanvihreät, kiiltävät lehdet ovat liuskaiset ja niiden laidat toissahaiset. Tataarivaahteran lehdet ovat liuskattomia.

Nopeakasvuinen mongolianvaahtera on myös melko pitkäikäinen. Se kukkii vasta myöhemmällä iällä. Kukat sulautuvat vaaleanvihreinä lehdistön sekaan, mutta siemenet, vaahteroille tyypilliset lenninsiivelliset lohkohedelmät eli samarat, punertuvat kypsyessään ja koristavat pensasta ruskistuneina pitkälle talveen. Aurinkoisella paikalla mongolianvaahtera saa loistavan, oranssinpunaisen syysvärin.