Lepistö

 Lehtikuusia on viljelty jo pitkään niiden luontaisten kotiseutujen ulkopuolella metsätaloustarkoituksessa. Samalla on käynyt ilmi, että lähisukuiset lehtikuusilajit kykenevät rinnakkain istutettuna tuottamaan risteymäjälkeläisiä keskenään. Risteymiä on istutettu tarkoituksellakin, sillä ne ovat usein nopeakasvuisempia kuin kantavanhempansa. Tätä risteymille ominaista kasvuvoimaa kutsutaan heteroosiksi. Maailmalla tunnetuin lehtikuusiristeymä on japanin- ja euroopanlehtikuusen hybridi eli henrynlehtikuusi (Larix ×marschlinsii).

Mustilassa kasvaa kaksi risteymälehtikuusimetsikköä. Pohjoisrinteen alaosassa pellon reunassa kasvaa japaninlehtikuusen (L. kaempferi) risteymiä, Lepistön mutkassa taas kuriilienlehtikuusen (Larix gmelinii var. japonica) risteymiä. Risteymätaimet on valikoitu jo taimistolla kasvunopeuden perusteella. Japaninlehtikuusiristeymissä näkyy japaninlehtikuusen neulasten sinertävää värisävyä, kuriilienlehtikuusen risteymäjälkeläisille taas ovat periytyneet pitkät, laakeat oksat.

Saksan dendrologinen seura (Deutsche Dendrologische Gesellschaft) lahjoitti arboretumiin erän kolmivuotisia nikonpihdan taimia vieraillessaan Mustilassa 1925. A. F. Tigerstedt oli hieman skeptinen puulajin menestymisen suhteen. Puut ovat silti jäljellä vielä tänäkin päivänä Etelärinteen länsipäässä Onnelan ja Hannulan välisen tien varressa, hyvin menestyneinä joskaan ei kovin kookkaina.

Nikonpihta on muuallakin Suomessa ollut arboretumien ja tutkimusistutusten harvinaisuus. Viime vuosina sen taimia on tuotu Keski-Euroopasta yksityispihoihin istutettavaksi, mutta vielä sen menestymisestä ja kiinnostavuudesta ei ole saatu vastaavaa kokonaiskuvaa kuin monista laajemmin koekasvatetuista pihdoista. Mustilassa Lepistöön istutetut nuoret taimet ovat kuitenkin kestäneet erinomaisesti täysin avoimella kasvupaikalla. 

Nikonpihta kasvaa luontaisena Japanin kaikilla pääsaarilla pohjoisinta saarta eli Hokkaidoa lukuunottamatta. Se viihtyy vuoristoissa 1000–1800 m korkeudessa, korkeammalla siis kuin läheinen sukulaisensa momipihta (A. firma) mutta alempana kuin japaninpihta (A. veitchii) ja honšunpihta (A. mariesii). Puun runko on vanhemmiten rosokaarnainen, latvus säännöllisen karkeapiirteinen hieman momipihdan ja ussurinpihdan tapaan, ja oksakulmat japanilaistyylisen yläviistot.

Makedonianmännyn siemeniä saatiin Mustilaan jo 1907 bulgarialaiselta metsänhoitajalta. Siemenet oli kerätty Rila-vuoristosta, jossa eteläisestä sijainnista huolimatta keskilämpötilat ovat alhaisia ja lumi sulaa vasta kesäkuussa. Makedonianmänty kasvaa Balkanin vuoristoseuduilla jäänteenä jääkautta edeltävän aikakauden eurooppalaisista metsistä. Bulgarian ja historiallisen Makedonian lisäksi sitä kasvaa Albaniassa ja Montenegrossa.

Makedonianmänty on viisineulasisten valkomäntyjen ryhmän ainoa todella hyvin Mustilassa viihtyvä edustaja, ja yksi niistä harvoista Mustilan kasviaarteista, joka on jo löytänyt paikkansa suomalaisessa viherrakentamisessa ja taimistojen valikoimissa. Makedonianmänty on kestävä monenlaisia tuhoja vastaan ja varjonsiedossa se poikkeaa mäntyjen yleisestä valopuulinjasta, sietäen varjostusta lähes kuusen tapaan. Makedonianmänty ei vanhemmiten ränsisty sembramännyn (P. cembra) tapaan, ja avoimella paikalla siitä kehittyy vanhemmiten leveä ja tuuhea.

Makedonianmäntymetsiköitä on Mustilassa viidessä erityyppisessä paikassa, ja se tuntuu viihtyvän vähintään hyvin niissä kaikissa. Metsikköjen tunnelma on tyystin toinen kuin suomalaisessa mäntymetsässä. Sinivihreitten pitkien neulasten muodostamassa katveessa tummanharmaiden, kuusimaisten runkojen keskellä vallitsee kaunis valohämy. Maanpintaa peittää pehmeä neulasmatto ja siellä täällä lojuu makedonianmännyn käpyjä, joiden houkuttelemina pähkinähakit (Nucifraga caryocatactes) pysähtyvät Mustilaan ruokailemaan syksyisillä muuttomatkoillaan.