Lepistö

Koreanpihta on kohtalaisen yleinen koristepuu eteläsuomalaisissa pihoissa. Sen tukevat neulaset luovat "siilimäisen" vaikutelman ja viistosti ylöspäin kaartuvat latvaoksat koreanpihdalle tyypillisen itämaisen olemuksen. Viehättävät, violetinsiniset kävyt koristavat jo alle kaksimetrisiä puita. Koreanpihta on kotoisin Etelä-Koreasta, jossa sitä esiintyy tiettyjen vuorten ylärinteillä erillisinä saarekkeina yhteensä vain muutaman neliökilometrin alueella. Koreanpihta onkin luokiteltu uhanalaiseksi.

Arboretum Mustilan vanhat koreanpihdat ovat kotoisin eteläkorealaiselta Jiri-vuorelta. Ne edustavat koreanpihdan suurempikokoista kantaa, joka on myös nopeakasvuisempaa ja kestävämpää kuin yleisemmin maailmalla tunnettu pienikasvuinen kanta. Kotipihaan istutetut puut ovat useimmiten pienikasvuista, ulkomailta taimena tuotua kantaa. Myös Mustilaan on 2000-luvulla istutettu pienikasvuista taimistokantaa.

Ussurinpihdan jykevä, majesteettinen olemus poikkeaa selkeästi muista Mustilassa viljellyistä pihdoista. Sillä on rosokaarnainen kuori, pitkät, hieman yläviistoon kasvavat, tukevat oksat ja eloisanvihreät, jäykät, teräväkärkiset neulaset. Puuaines on kestävää ja kauniin ruskeaa.

Ussurinpihta löydettiin 1800-luvun lopulla Pohjois-Koreasta. Sitä kasvaa myös Ussurin alueella Vladivostokin ympäristössä sekä Koreaan rajoittuvilla seuduilla Koillis-Kiinassa. Länsimaissa se on jäänyt kasvikokoelmien erikoisuudeksi. Se on melko hidaskasvuinen mutta sitkeä, helppohoitoinen ja kestävä havupuu, joka kehittyy komeimmilleen avoimella, valoisalla kasvupaikalla rehevässä lehto- tai puutarhamaassa. Se on yksi harvoista pihdoista, joita pihtakirva ei lainkaan vaivaa. Kauneus- ja kestävyysarvojensa takia se on yksi Mustilan arvokkaimmista havupuista.

Mustilan Etelärinteen alareunassa kasvava vanha, komea yksittäispuu on todennäköisesti vanhin länsimaissa viljelty ussurinpihta. Se on peräisin kuuluisan kasvitieteilijän V. L. Komarovin Korean-matkalta vuonna 1897. 1930-luvulla saatiin siemeniä Pohjois-Koreasta ja 1990- ja 2000-luvuilla myös Etelä-Koreasta, Mantšuriasta ja Ussurin alueelta Venäjältä. Kaikkien alkuperien talvenkesto on ollut erittäin hyvä.

Valkolumimarjan huomaa parhaiten syksyllä, kun sen vahapintaiset valkoiset, lievästi myrkylliset marjat hohtavat pensaassa. Marjat pysyvät oksissa pitkään lehtien jo varistua. Pensas kukkii heinä–elokuussa hyvin huomaamattomin, korallinpunaisin ja kellomaisin kukin, joita ihaillakseen täytyy oksia tarkastella varsin läheltä.

Luontaisesti valkolumimarja kasvaa havumetsien aluskasvina Kalliovuorten Tyynenmeren puolella. Hyvin samannäköinen S. albus var. albus on kotoisin Kalliovuorten itäpuolelta.

Valkolumimarja leviää hyvin juurivesojen avulla, mikä on hyvä ottaa huomioon istutuspaikan valinnassa. Oksat ovat taipuisia ja kestävät hyvin lumen painoa. Mustilassa valkolumimarjaa kasvaa teiden varsilla, muun muassa parkkipaikan lähellä, Juhlapaikan liepeillä ja Lepistön mutkassa.

Englanniksi valkolumimarjan nimi on corpse berry, ruumismarja. Pohjois-Amerikan alkuperäisasukkaat pitivät sen valkoisia marjoja vaeltavien kuolleiden ravintona.

Valkolumimarja on monelle tuttu pihakasvi, mutta lumimarjoja on yhteensä viisitoista lajia, jotkut puna- tai vaaleanpunamarjaisia. Joitakin niistä kannattaisi kokeilla Suomessakin, esimerkiksi lajia S. orbiculatus.