Alppiruusulaakso

Pähkinäpensaan luontainen levinneisyysalue kattaa Aasian luoteisosat ja Euroopan aina Välimeren rannikolta Keski-Skandinaviaan ja Suomen rannikolle. Suomessa se kasvaa runsasravinteisissa lehti- ja sekametsissä. Se suosii rinteitä ja kallioiden alustoja ja viihtyy lehtometsien suojissa.

Mustilassa kotimaista alkuperää olevat pähkinäpensaat on istutettu kaakkoon avautuvalle lämpimälle, lehtomaiselle rinteelle viimeistään 1910-luvulla. Istutuksessa on luultavasti ajateltu myös pensaiden tuottamia syötäviä hasselpähkinöitä. Pensaiden yläpuolella kohoavat korkeat havupuut luovat Pähkinärinteelle sopivasti varjoa. Kookkaiden pähkinäpensaiden ulospäin kaartuvat rangat muodostavat lehteviä holvistoja, jotka ovat toukokuussa heleän vihreitä, kesällä syvänvihreitä ja syksyllä kauniin keltaisia. Lehtien kasvettua täyteen kokoonsa pähkinäpensas varjostaa tehokkaasti kasvualustansa. Maahan putoavat lehdet maatuvat hedelmälliseksi mullaksi, joka parantaa aluskasvillisuutena olevien pensaiden ja monivuotisten kasvien kasvuedellytyksiä.

Varhain keväällä pensaita koristavat keltaiset riippuvat hedekukinnot. Pölytyksen jälkeen pieniin emikukintoihin kasvavat yhdislehtisen suojuksen ympäröimät pähkinät. Kun suojuslehdet syyskuussa avautuvat, ovat pähkinät valmita kerättäväksi. Pähkinöiden keruu elo- ja syyskuussa on tärkeä vuotuinen työ arboretumissa. Keruutyöhön osallistuvat tarmokkaasti myös puiston oravat.

Kiinanvaahtera on kasvutavaltaan viuhkamaisesti levittäytyvä, monirunkoinen pensas, jonka kellertävät, hienonukkaiset oksat kohenevat yläviistoon levittäytyen sitten tasossa kasvaviksi kerroksiksi. Oksiin kehittyy ajan myötä kanelinruskea, liuskoina hilseilevä kuori. Kiinanvaahtera kukkii keväällä lehtien puhjettua kermanvalkoisin, tähkämäisin kukinnoin. Kiinanvaahteran syysvärit ovat hienoja, murrettuja sävyjä lohenpunaisesta oranssinruskean kautta violettiin.

Kiinanvaahtera sietää hyvin varjostusta ja kasvaakin luonnossa tavallisesti havupuumetsien korkeammassa pensaskerroksessa. Sen luontaiset esiintymät ovat Japanissa ja Koillis-Aasiassa. Suomessa kiinanvaahteran voi sekoittaa amerikkalaiseen lähisukulaiseensa tähkävaahteraan (Acer spicatum). Tähkävaahteralla on samanlaiset pystyt tähkämäiset kukinnot, mutta sen lehdet ovat tavallisesti kolmehalkoiset, ei viisihalkoiset, ja alapinnoiltaan paljon niukkakarvaisemmat kuin kiinanvaahteralla. Tähkävaahteralle ei liioin kehity hilseilevää kaarnaa, vaan sen runko pysyy vanhemmitenkin sileänä.

Tähkävaahteran tapaan on kiinanvaahterakin oikealla alkuperällä erittäin talvenkestävä. Syystä tai toisesta se on kuitenkin ollut tähkävaahteraa oikukkaampi viljellä, ainakin Mustilassa.

Mustavaahtera on hyvin läheistä sukua sokerivaahteralle (Acer saccharum), ja näitä kahta alalajia on vaikea erottaa toisistaan. Erottaviksi tuntomerkiksi mainitaan tummempi runko ja vähemmän teräväpiirteisesti liuskoittuneet, kolmijakoiset lehdet. Levinneisyydeltään se on selvästi sokerivaahteraa eteläisempi, mutta on silti menestynyt hyvin Mustilassa vuonna 1992 Etelä-Ontariosta Guelphistä saatuna alkuperänä. Mustavaahteran sanotaan sietävän hyvin kuivuutta, lämpöä ja kylmyyttä Yhdysvaltain Keskilännessä.

Amerikassa mustavaahtera voi kasvaa jopa 40 metrin korkuiseksi, mutta Suomessa viljeltynä se jäänee olennaisesti pienemmäksi. Sokerivaahteran tapaan sillä on näyttävä syysväritys, ja sen mahlaa voi käyttää vaahterasiirapin valmistamiseen.