Atsalearinne

Maakkia on pieni, sileä- ja harmaaoksainen puu, joka ilahduttaa keväällä kiiltävän hopeanharmaakarvaisina puhkeavilla lehdillään ja heinäkuussa kukkiessaan. Pystyt, tähkämäiset, vihertävänvalkoiset kukinnot tuoksuvat miellyttävästi ja ovat myös mehiläisten mieleen. Syysväri on erikoinen, kaunis kellanruskea.

Maakkia kasvaa kotiseudullaan Itä-Aasiassa tuoreissa, runsasravinteisissa jokilaaksojen rinnemetsissä ja rantametsissä yhdessä koreansembran (Pinus koraiensis) ja lehtipuiden kanssa. Maakkia kehittyy komeimmilleen valoisalla, avoimella kasvupaikalla, mutta mannerilmaston kasvina se puhkeaa lehteen aikaisin ja keväthallojen aikaan hyötyy kevyestä varjostuksesta ja suojapuustosta. Muiden hernekasvien (Fabaceae) tapaan sen juuristo kykenee sitomaan typpeä suoraan ilmasta, ja lehtikarikkeella on maataparantava vaikutus.

Maakkiaa on viljelty Suomessa vain kasvitieteellisissä kokoelmissa, joissa se kuitenkin on menestynyt hyvin, Mustilassakin jo sadan vuoden ajan. Arboretumiin 1995 Venäjän Kaukoidästä saatu uusi alkuperä näyttää olevan vielä parempi talvenkestoltaan ja kukkii pari viikkoa vanhoja puita aiemmin. Maakkia on hyvä esimerkki siitä, miten saman puulajin menestymisessä ja käyttäytymisessä on eroja alkuperästä riippuen.

Kuusi on toiseksi yleisin puulajimme. Kun mannerjää suli ja vetäytyi, oli kuusi viimeinen puu, joka levisi Suomeen, idästä länteen eli toista tietä kuin muut puumme. Noin 5000 vuotta sitten kylmennyt ilmasto ja lisääntynyt kosteus vahvistivat kuusen kilpailuasemia suhteessa paljon varhemmin saapuneisiin lehtipuihin. Nykyisen metsänrajansa kuusi saavutti 3000 vuotta sitten jääden hieman mäntyä alemmalle korkeustasolle ja etelämmäksi.

Kuusen levinneisyysalue on valtaista ja ulottuu Atlantin tuntumasta Venäjän Kaukoitään Amurille asti. Pohjois-Euroopassa ja Siperiassa kasvavaa siperiankuusta (Picea obovata tai Picea abies subsp. obovata) toiset pitävät itsenäisenä lajina tai alalajina. Se on sopeutunut mantereisempaan, kylmempään ilmastoon ja karummille kasvupaikoille, ja eroaa euroopankuusesta (subsp. abies) ulkonaisesti vain lyhyemmän, pyöreäsuomuisen kävyn perusteella. Euroopankuusen kävyt ovat pitkät ja käpysuomut teräväkärkiset. Suuri osa Suomessa kasvavista kuusista on euroopan- ja siperiankuusen välimuotoa (subsp. × fennica).

Kuusi oli yksi Mustilan Kotikunnaanmäen Pohjoisrinteen pääpuulajeista ennen arboretumin perustamista. Osa näistä reippaasti yli 100-vuotiaista kuusikoista on yhä jäljellä loihtimassa aarniometsämäistä tunnelmaa. 2000-luvulla vanhoja kuusikoita on myös menetetty. Kuuset saavuttavat vähitellen luonnollisen ikänsä pään ja altistuvat erilaisille tuhoille. Lue lisää »

Euroopanmarjakuusi on eurooppalaisista puista kaikkein pitkäikäisin. Se kasvaa 15–20 metrin korkuiseksi ja vanhimpien puiden iäksi on arvioitu 1200–1500 vuotta. Hidaskasvuinen, pitkäikäinen ja myrkyllinen marjakuusi on ollut suuresti kunnioitettu ja arvostettu jo esihistoriallisista ajoista lähtien ja sitä on myös pidetty kuoleman ja kuolemattomuuden symbolina. Sen kestävää ja sitkeää puuta on käytetty luuttujen valmistamiseen ja erityisesti jousten kaariin ja varsijousiin. Euroopan historia on ollut hyvin sotaisaa ja niinpä aseiden valmistaminen on aikanaan miltei hävittänyt luontaiset kasvustot.

Luonnosta euroopanmarjakuusta tavataan enää varsin vähän. Sen sijaan marjakuusi on hyvin suosittu ainavihanta koristekasvi, josta on viljelyssä kymmeniä kooltaan ja kasvutavaltaan vaihtelevia lajikkeita. Hyvin paljon sitä on käytetty muotopuutarhoissa säännöllisiin kuvioihin leikattuina koristeina.

Marjakuusi kasvaa luontaisena Pohjois-Afrikassa, Kaakkois-Aasiassa ja suurimmassa osassa Eurooppaa. Se on talvenarka ja kasvaa Suomessa luontaisena vain Ahvenanmaalla. Mantereella se selviytyy vain aivan eteläisimmässä Suomessa tai, kuten Mustilassa, maanmyötäisenä pensaana.