Atsalearinne

Amerikanhumalapyökki on pienikokoinen, kauniin lehtevä metsänreunapuu. Sen valtaisa levinneisyysalue ulottuu etelästä Guatemalan ja Hondurasin vuoristoista Kanadan lehtometsävyähykkeen pohjoisreunalle asti, Manitoban, Ontarion ja Quebecin eteläosiin, josta se on tuotu Mustilaan siemenkeruumatkoilla 1993 ja 1996.

Amerikanhumalapyökin hedelmänorkot muistuttavat suuresti humalan (Humulus lupulus) käpyjä, mistä puu on saanut nimensä. Hyvinä siemenvuosina koristeelliset norkot lähes täyttävät puun lehvästön keskikesästä lähtien. Niiden väri muuttuu syksyllä vihertävänvalkoisesta ruskeaksi, ja samaan aikaan saavat lehdet keltaisen syysvärin.

Humalapyökki kasvaa parhaiten muun puuston osittaisessa suojassa hikevällä lehtomaalla, mutta se näyttää pärjäävän kohtuullisen hyvin myös lehtomaisessa kangasmetsässä.

Kartiomarjakuusi on euroopanmarjakuusen (Taxus baccata) ja japaninmarjakuusen (Taxus cuspidata) välinen risteymä. Keski-Euroopassa hyvin suositun, mutta Pohjois-Amerikassa varsin talvenaraksi osoittautuneen euroopanmarjakuusen ja 1850-luvulla Kaukoidässä nimetyn talvenkestävän japaninmarjakuusen risteymä kehitettiin 1900-luvun alussa Yhdysvalloissa, Massachusettsissa, useilla eri taimistoilla.

Kartiomarjakuusi on kasvutavaltaan leveä ja jäykkä pensas. Syvän tummanvihreät, alapuolelta vaaleamman vihreät neulaset ovat suippoja ja lyhytotaisia. Vanhempiensa tavoin se on myrkyllinen. Se on myös kaksikotinen, marjakävyt ovat kirkkaan punaisia, siemenen pää on näkyvissä siemenvaipan eli arilluksen nelikulmaisesta aukosta.

Kartiomarjakuusi on paljon käytetty koristekasvi, josta on olemassa lukuisia kooltaan, kasvutavaltaan ja väritykseltään erilaisia lajikkeita ja joka muiden marjakuusien tavoin sietää hyvin leikkaamista. Myös Suomessa se on nykyisin suosittu ja yleisesti kasvatettu havupensas.

Siperianlehtikuusi kasvaa luontaisena Uralvuoriston kummallakin puolella. Se on leviämässä länteen ja lähimmät luontaiset siperianlehtikuusikot kasvavat nykisin Äänisen itärannalla. Suomessa siperianlehtikuusi kasvoi ennen viimeistä jääkautta ja menestyy nykyisinkin hyvin lähes koko maassa. Suora runko ja hienot oksat tekevät siitä ihanteellisen metsäpuun. Sen latvus on kapean kartiomainen. Nuoret oksat ovat muita lehtikuusia jäykempiä ja harvoin riippuvia. Siperianlehtikuusi tulee lehtikuusista ensimmäisenä ruskaan.

Siperianlehtikuusta on Suomessa viljelty jo 1700-luvulta lähtien. Vanhin tunnettu metsikköistutus on Karjalan kannaksella sijaitseva Raivolan (Lintulan) lehtikuusikko, jota pidetään parhaana Suomen oloin soveltuvana siemenlähteenä. Raivolan lehtikuusikon vanhimmat osat perustettiin 1700-luvulla siemenestä, joka kerättiin Arkangelista, ja istutusta täydennettiin myöhemmin toisella alkuperällä Uralin länsipuolelta. Ekologisesti sopeutuvaista Raivolan lehtikuusta on viljelty menestyksellisesti koko Skandinaviassa Islantia myöten.

Raivolan alkuperää oleva siperianlehtikuusimetsikkö perustettiin Kotikunnaanmäen koillislaidalle 1928. Lepistössä kasvavaa myös Länsi-Siperian Tomskista peräisin olevaa siperianlehtikuusta, joka ekologisista syistä ei ole kasvanut alkuunkaan yhtä hyvin.