Pilvikirsikka on erityisen näyttävä puu kukkiessaan valkoisena pilvenä sarjamaisin kukinnoin toukokuun lopulla. Kukista loppukesällä kehittyvät hedelmät ovat punaisia, herneenkokoisia luumarjoja, jotka maistuvat makeankirpeiltä tai happamilta. Kapeanpuikeat lehdet saavat syksyllä erittäin komean punaisen tai punakeltaisen syysvärin. Pilvikirsikan latvus on kapea ja ilmava. Oksat ovat yleensä pystyt, mutta lajikenimellä ‘Bertta’ lisättävän leveälatvuksisen muodon oksat riippuvat selvästi.
Pilvikirsikkaa istutettiin 1930-luvun alussa Mustilan Etelärinteeseen puron liepeille. Sieltä se otettiin taimistolisäykseen 1970-luvulla. Nykyisin se on yleisesti käytetty ja hyvin menestyvä koristepuu Etelä- ja Keski-Suomessa. Arboretumissakin sitä jo kasvaa eri puolilla, muun muassa Pähkinärinteessä ja Tammimetsän reunamilla. Puut leviävät kasvupaikoillaan juurivesoista, mutta myös linnut levittävät sitä satunnaisiksi karkulaisiksi eri puolille puistoa. Kotiseudullaan Pohjois-Amerikassa pilvikirsikka on nopeakasvuinen pioneerilaji, joka ilmaantuu nopeasti metsäpaloaukeille.
Rusokirsikka on pieni tai keskikokoinen, usein säännöllisen muotoinen puu, joka kukkii aikaisin, muiden puiden vasta varovasti heräillessä kevääseen. Kukkiessaan se on puiston tai puutarhan kiistaton prinsessa: koko puu peittyy ruusunpunaisiin, suurehkoihin kirsikankukkiin. Kukinnan lumoa korostaa sen lyhytaikaisuus; loistoa kestää vain viikon verran.
Rusokirsikan lehdet puhkeavat kukinnan jälkeen kauniin kuparinruskeina muuttuakseen pian vihreiksi ja saaden lopulta syksyllä kauniin oranssinpunaisen syysvärin. Talvellakin rusokirsikan vaaleajuovainen kastanjanruskea runko kiinnittää huomiota lumen valkaisemassa ympäristössä.
Luontaisena rusokirsikka kasvaa Japanissa, Koreassa ja Venäjän Kaukoidässä, muun muassa Sahalinin saarella. Vuoristolajina se on huomattavasti kestävämpi kuin jalostetut japaninkirsikkalajikkeet, ja sen viljely onnistuu edullisilla kasvupaikoilla Keski-Suomea myöten. Mustilassa kasvaa usean eri alkuperän rusokirsikoita, joiden kukinnassa ja kasvutavassa on pientä vaihtelua.
Kanadanatsalea on vaatimaton pieni pensas, joka sopeutuu hyvin Suomen ilmastoon, onhan se levinneisyydeltään maailman pohjoisin atsalea. Se kasvaa Pohjois-Amerikassa ja selviytyy jopa Kanadan itäosien puoliarktisessa havumetsävyöhykkeessä Labradorin niemimaalla.
Kanadanatsalean löytää varsinkin luontaisen alueensa eteläosissa soilta ja purojen varsilta. Pohjoisempana se viihtyy myös kuivemmilla kasvupaikoilla. Se voi muodostaa soisilla kasvupaikoillaan meikäläisen suopursun tapaan metrin korkuiseksi kasvavaa yhtenäistä tiheikköä. Kanadanatsalea kukkii ennen muita atsaleoja lehdettömänä violetein tai joskus harvemmin valkoisin, pienin mutta siroin kukin. Kukinta-aikaan tuollainen tiheikkö voi olla sykähdyttävä näky muuten melko yksitoikkoisessa pohjoisessa havumetsässä.
Kanadanatsaleaa soveltuisi Suomessakin käytettäväksi kosteiden, jopa ajoittaisen märkyyden vaivaamien kasvupaikkojen massaistutuksiin, sekä luonnontilaisen kaltaisiin ympäristöihin, joissa sen jalostettuja atsaleoja pienemmät kukat ovat edukseen.
English
Русский
Svenska
Suomi