Aidot riippasalavat, lähes myyttisen aseman saavuttaneet niin sanotut itkupajut, ovat valitettavasti liian talvenarkoja Suomessa kasvatettaviksi. Kestävämpien lajien kanssa tehdyillä risteymillä on kuitenkin menestymisen mahdollisuuksia. Mustilassa 2000-luvulla kokeilluista lajikkeista yllättäen parhaiten on menestynyt 'Blanda'-niminen lajike, jota arvellaan silosalavan (S. euxina) ja itkusalavan (S. babylonica) risteymäksi. Tämän lajikkeen toi Tanskasta Suomeen pajutietäjä Tapani Uronen vuonna 2003.
Kyseessä on todellakin aito 'Blanda'-lajike eikä samalla lajikenimellä pitkään kulkenut, jo 1800-luvulla Suomeen Venäjältä tuotu isoriippasalava, joka on kokonaan toinen puu. Aidolla lajikkeella on pitkät, maahan (tai veteen) asti riippuvat oksat ja kapeat, karvattomat lehdet, joiden tyvellä on kaksi isoa korvaketta. Talviset oksat ovat kiiltävänvihreät, talvisilmut mustuvat.
Mustilaan istutettu nuori kyynelsalava kasvaa sillan kupeessa Atsalearinteen lammella ja on kasvupaikan varjoisuudesta ja märkyydestä huolimatta kasvanut hämmästyttävän hyvin. Pakkasenkesto ja vastustuskyky tauteja kohtaan ovat melko hyvät.
Juutinraumansalava on Etelä-Ruotsista luonnosta löydetty riippuvaoksainen salava, jolla on riippasalavien tapaan pitkät, kapeat lehdet ja kesän mittaan maahan tai veteen asti taipuvat kauniit riippaoksat. Oksien punakellertävä väri voimistuu talvella ja tekee puusta näyttävän myös lehtien varistua.
Oksien keltainen väri muistuttaa tunnettua 'Chrysocoma'-riippasalavaa, josta juutinraumansalavan myös arvellaan polveutuvan. Siitä poiketen juutinraumansalava kuitenkin on emikasvi ja sitä pidetään emoaan talvenkestävämpänä.
Suomessa juutinraumansalavaa on kokeiltu jo 1950-luvulla, myös Mustilassa, mutta merkittävää jalansijaa se ei ole Suomessa saanut. Talvenkesto näyttää riittävän eteläisimpään Suomeen, mutta versoja ja lehtiä mustaava sienitauti rumentaa puita ikävästi ja altistaa ne muille tuhoille. Näin näyttää käyvän myös Mustilaan Atsalearinteen lammelle vuonna 2004 istutetulle puulle, joka on menestynyt huonosti.
Vuorijalava kasvaa luontaisena Etelä-Suomessa hyvin harvinaisena, pieninä ja hajanaisina esiintyminä, useimmiten puronvarsimetsissä. Istutettuna se menestyy Oulussakin. Se on levinneisyydeltään eurooppalainen puu, jonka levinneisyys ulottuu Brittein saarilta Länsi-Venäjälle Mustan- ja Kaspianmeren väliselle alueelle.
Vuorijalava saattaa sinnitellä kuivillakin kasvupaikoilla, mutta on hidaskasvuinen. Lehtomaiset, hyvinkin kosteat rinteet ja puronvarsilehdot ovat paikkoja, joissa se viihtyy. Erityisesti lehdettömänä vuorijalavan tunnistaa hyvin tyypillisistä terävistä oksakulmistaan ja yläviistoon sojottavista oksistaan. Latvuksesta kehittyy monirunkoinen ja kapean tornimainen, vastakohtana kynäjalavan kupolimaiselle latvukselle. Vuorijalavan vastapuikeat, päältä karkeat, jopa hiekkapaperia muistuttavat lehdet eroavat selvästi kynäjalavan (U. laevis) lehdistä, jotka ovat päältä sileitä. Siipipalteiset pähkylähedelmät, ovat lähes euron kolikon kokoisia.
Luonnossa alkuperäispuuna kasvavat vuorijalavat on rauhoitettu. Useimmiten vuorijalavaa tapaa Suomessa puistopuuna. Jalopuumetsänhoidonkin puitteissa sitä on joskus kasvatettu arvokkaan puuaineksen vuoksi, vaikka hyvän tukkirungon kasvattaminen onkin melko haastavaa.
Aasiasta Eurooppaan levinnyt hollanninjalavatauti (Ophiostoma ulmi) on hävittänyt suuren osan Keski- ja Länsi-Euroopan jalavista. Suomessa sitä ei ole vielä tavattu, mutta Etelä-Ruotsissa ja Pietarissa kyllä. Siksi jalavien latvustoja on syytä tarkkailla. Äkillisesti kuivuvat oksat ja mustunut jälsikerros kuoren alla ovat oireita tuhoisasta taudista, jonka löytämisestä on syytä välittömästi ilmoittaa viranomaisille.