Atsalearinne

Keltahevoskastanja on kotoisin Itä-Yhdysvalloista, jossa se kasvaa luontaisesti Suurten järvien eteläpuolella. Sitä pidetään hyvin talvenkestävänä ja viljellään laajalti esiintymisalueensa pohjoispuolellakin. Keltahevoskastanja on sukua Suomessa yleisemmin viljellylle eurooppalaiselle balkaninhevoskastanjalle (A. hippocastanum), mutta on meillä istutettuna huomattavasti harvinaisempi.

Keltahevoskastanjan koristeelliset, kiiltävät lehdet ovat vastakkaisia ja sormilehdykkäisiä sekä pienempiä ja sirompia kuin balkaninhevoskastanjalla. Ne saavat syksyllä keltaisen, oranssin tai tulipunaisen syysvärin. Puu kukkii kesäkuussa kellanvalkein tai kellertävin kukin, jotka ovat pystyissä kartiomaisissa kukinnoissa. Pähkinöiden ympärillä oleva kota on sileäpintainen ja siten ulkonäöltään selvästi erilainen kuin balkaninhevoskastanjan piikkinen kota.

Mustilassa kasvaa Atsalearinteen ja Viinituvan välisen lehdon kätköissä kookas vanha keltahevoskastanja. Atsalearinteelle on istutettu 2000-luvulla uusia keltahevoskastanjoita. Istutuksiin on valittu parhaat taimet siemeneristä, joita on kerätty itse siemenkeruumatkoilla ja ostettu kaupallisilta kerääjiltä.

Keltahevoskastanja on läheistä sukua ohionhevoskastanjalle (A. glabra) ja risteytyy myös luonnossa sen kanssa. Mustilankin keltahevoskastanjat voivat olla osin kyseistä risteymää (A. x marylandica).

Sulkapensaan laajaa levinneisyyttä osoittaa se, että tämän alunperin amerikkalaisen pensaan siemenet ovat saapuneet Mustilaan Koillis-Kiinasta. Sitä on siellä ja muillakin ilmastoltaan sopivilla alueilla käytetty laajalti tuulensuojakasvina, maanparantajana ja torjumaan eroosiota. Sulkapensas pärjäilee karuimmillakin paikoilla, sillä sille muodostuu laaja juuristo ja sillä on juurissaan typensitojabakteereja. Äärimmäisissä tapauksissa se on villiintynyt ongelmalliseksi vieraslajiksi asti.

Suotuisilla kasvupaikoilla sulkapensaasta tulee kookas. Se muistuttaa lehdiltään siperianhernepensasta (Caragana arborescens), mutta lehdet ovat selvästi kookkaampia. Kukinnot ovat pitkiä ja kapeita terttuja, joiden väritys on tumma violetti ja keltainen. Sukunimi Amorpha tarkoittaa epämuotoista ja viittaa teriöön, joka ei ole tyypillinen hernekasvimainen vaan muodostunut yhdestä torvimaisesti kiertyneestä violetin värisestä terälehdestä. Keskeltä pistävät esiin heteet, joiden ponnet ovat keltaisia. Heinäkuussa kukkivan pensaan kukat tuoksuvat vaniljalta.

Mustilassa sulkapensaita on istutettu Havuterassille ja Atsalearinteen yläosaan. Talvenkesto ei ole Mustilan ilmastossa riittävä, vaan pensaiden latvat paleltuvat useimpina talvina. Joskus sulkapensaat silti onnistuvat kukkimaankin, mutta siemenet eivät ehdi kypsyä.

Japaninvalkopyökki on sukunsa sirokasvuisimpia lajeja. Monille japanilaisille puille tyypillinen, leveän nuokkuva oksarakenne korostuu tällä pikkupuulla pitkänomaisten, voimakassuonisten, sahalaitaisten lehtien ja nuokkuvien, pitkien siemennorkkojen ansiosta. Valkopyökeille tyypillisesti japaninvalkopyökkikin on melko vaatimaton kasvupaikkansa suhteen. Se on kuitenkin syytä sijoittaa luontaisia kasvupaikkoja jäljitellen suurempien puiden alle tai lomaan puolivarjoon.

Syysväriä ei japaninvalkopyökille juurikaan kehity, ja lehdet varisevat melko myöhään. Kesällä syvänvihreä lehdistö ja syksyä kohti ruskettuvat siemennorkkot tekevät siitä vastustamattoman viehättävän. Puu ei kehity kovinkaan suureksi, mutta leveähkö, hieman pensasmainen kasvutapa vaatii tilaa.

Vanhoja viljelykokemuksia ei japaninvalkopyökistä liiemmin ole. Mustilankin puut Atsalearinteen alaosassa, saarnien katveessa, ovat vielä nuoria. Sopivan siemenalkuperän japaninvalkopyökin voisi olettaa menestyvän ainakin eteläisimmässä Suomessa.