Atsalearinne

Laajalla alueella Pohjois-Amerikan itäosissa luontaisena kasvava lännenpagodikanukka on meillä harvoin käytetty, erittäin kaunis pensasmainen puu. Sen koristeellisuus tulee parhaiten esiin kun monikerroksinen, arkkitehtonisesti kaunis latvus on levittäytynyt täyteen mittaansa.

Pensas kukkii alkukesällä lehtevänä valkoisin pienin kukkatertuin. Syyskesällä kehittyvät sinimustat, syömäkelvottomat marjat näyttäviin tulipunaisiin kukkaperiin. Kauniisti kuvioidut lehdet saavat syksyllä violetin, oranssin ja keltaisen sävyissä läikehtivän syysvärin. Talvella korostuu punaruskeiden oksien veistoksellinen rakenne.

Lännenpagodikanukka on varjoisten, soistuvien metsänreunojen ja rantojen asukki, joka ei viihdy karuilla tai kuivilla paikoilla. Muutoin se vaikuttaa elinvoimaiselta, terveeltä ja sopeutuvaiselta koristekasvilta. Talvenkestävyytensä ja monipuolisten käyttö- ja kauneusarvojensa vuoksi se on yksi parhaista Mustilan Amerikan-keruumatkojen uusista koristepuulajeista. 

Punamarjakanukka on iso pensas tai monirunkoinen puu ja kotoisin Keski- ja Etelä-Euroopasta sekä Vähä-Aasian ja Kaukasuksen alueelta. Se on ikivanha, jo roomalaisten viljelemä koristepuu ja monikäyttöinen hyötykasvi. Varhain keväällä ennen lehtiä puhkeavat keltaiset kukat ovat tärkeitä mehiläisille, syksyllä kypsyvistä punaisista marjoista tehdään terveellisiä ja herkullisia säilykkeitä, ja marjojen sisällä olevista isoista siemenistä voidaan puristaa korkealaatuista öljyä. Puuaines on kovaa ja niin tiheää, ettei se kellu vedessä, ja sitä on käytetty työkalujen valmistamiseen.

Suomessa punamarjakanukkaa on jostain syystä harvoin edes kokeiltu, vaikka sillä on meitä ympäröivissä maissa satojen vuosien viljelyhistoria. Mustilassa kasvaa yksi ainoa vanha pensas Alppiruusulaakson pohjoisreunalla. Se ja muutamat nuoremmat istutukset ovat kuitenkin menestyneet hyvin. Ne ovat toistaiseksi jääneet pienikokoisiksi, ja kauneimmillaan ne ovat kukkiessaan varhain keväällä, yleensä jo toukokuun alussa.

Nykyisin merkittävää punamarjakanukan jalostustyötä tehdään mm. Itävallassa, Latviassa ja Puolassa, josta koeaineistoa on saatu myös Mustilaan. Mahdollisuudet saada siitä uusi monikäyttökasvi ainakin eteläisimpään Suomeen ovat varteenotettavat, kunhan ensin löydetään meille sopivimmat lisäyslähteet ja lajikkeet.

Orapihlajien (Crataegus) laajan suvun noin 140 lajia levittäytyvät luontaisina Pohjoiseen Amerikkaan ja koko Euraasiaan. Suku tarjoaa paljon muitakin Suomeen sopivia lajeja kuin tutun aitaorapihlajan (C. grayana). Välkeorapihlaja on pieni, leveälatvuksinen puu, jolla on kiiltävät, liuskaiset lehdet. Se kukkii keväällä valkoisin kukin ja ilahduttaa syksyisin punaisilla marjoillaan ja usein myös kauniilla syysvärityksellä. Koristekäytössä tämä viehättävä pikkupuu on tuiki harvinainen.

Välkeorapihlajan punaisia, kirpeänmakeita, runsaasti C-vitamiinia sisältäviä marjoja käytetään Kiinassa yleisesti niin makeisten, ruokien ja viinin valmistuksessa kuin rohdoksena perinteisessä lääketieteessä. Hyötykasvina viljellään erityisesti lajin suurihedelmäistä muunnosta (C. pinnatifida var. major), jonka marjat ovat karviaisten kokoisia. Maailmalla kiinalaista välkeorapihlajaa on käytetty myös lähisukulaisten kuten päärynöiden (Pyrus) ja kvittenien (Cydonia) kääpiöperusrunkona.

Tasaiseen mannerilmastoon tottunut väikeorapihlaja aloittaa kasvunsa keväällä heti säiden lämmetessä, joten kasvupaikan valinta vaatii harkintaa. Mustilan puut ovat kotoisin Pohjois-Koreasta, ja menestyneet hyvin suojapuuston alla Kahvilan liepeillä ja Atsalearinteellä, mutta huonosti aurinkoisessa Ketunmäen rinteessä.