Atsalearinne

Syötävän tarharaparperin (Rheum × hybridum) lisäksi raparperien sukuun kuuluu useita koristekasveja. Punakoristeraparperi kukkii kesä–heinäkuussa komein punaisin, lehtien yläpuolelle yli kahteen metriin nousevin kukinnoin. Se on kermankeltakukkaisen koristeraparperin (R. palmatum) muunnos.

Lehdet ovat tarharaparperiin verrattuna paljon liuskaisempia, mutta samalla tavoin voimakassuonisia. Keväällä koristeelliset lehdet puhkeavat punertavina, mutta vihertyvät myöhemmin kesällä. Lehdet saattavat aurinkoisella paikalla ränsistyä kukinnan jälkeen, jos kukkavarsia ei poisteta. Punakoristeraparperin varret eivät ole syötäviä, mutta sen paksua juurta on käytetty lääkekasvina etenkin Kiinassa, josta se on kotoisin.

Punakoristeraparperi muodostaa ison kasvuston, joten sitä ei ihan pieneen perannapenkkiin kannata sijoittaa. Se sopiikin paremmin esimerkiksi lammen tai puron rantaan, kuten Mustilassa, tai yksittäiskasviksi, jolloin sen arkkitehtoninen muoto pääsee oikeuksiinsa.

Toukokuussa kun kasvukausi on vasta alullaan ja näyttää vähän autiolta, maasta pukkaa kellertävänvihreitä, pyöreäpäisiä kukintoja. Japaninruttojuuren kasvujärjestys on kuten leskenlehden (Tussilago farfara), koko vain on aivan eri luokkaa. Kukinnan jälkeen japaninruttojuuren kasvupaikan täyttävät todella suuret, pyöreähköt ja poimulliset lehdet paksujen varsien yllä. Japanissa tätä kasvia kutsutaankin japanilaiseksi raparperiksi, ja sitä on myös syöty. Nykytiedon mukaan ruttojuuriateriaa ei kuitenkaan suositella, sillä kasvista on löytynyt haitallisia, jopa vaarallisia aineita.

Ruttojuuri viihtyy multavassa, kosteassa maassa. Kasvupaikan pitäisi olla kohtalaisen suojainen, muuten jättilehdet rispaantuvat tuulessa. Vuosien kuluessa kasvusto laajenee, joten tilaa pitää olla. Japaninruttojuurta voi lisätä vain kasvullisesti, sillä Suomessa tiedetään olevan ainoastaan hedeyksilöitä.

Ruttojuuren istuttamista kannattaa harkita kaksi kertaa, sillä sillä siitä eroon pääseminen on hyvin työlästä. Vahvaa juurakkoa voi löytyä yli metrin syvyydestä. Mustilassa leviäminen on estetty istuttamalla se kosteaan painanteeseen Atsalearinteen yläpäähän. Ympäristö on ruttojuurelle liian kuivaa, joten ongelmallisena pidetty kasvi pysyy kiltisti montussaan.

Vihreänkirjava lehtimatto herättää ihmetystä Mustilassa Atsalearinteen ja Terassin liepeillä. Keski-Euroopasta kotoisin olevasta keltapeipistä viljellään tavallisesti muotoja, joilla on lehdissä vaalea kuvio. Keltapeippi kasvattaa maata pitkin pitkiä rönsyjä, jotka juurtuvat nivelkohdistaan maahan. Rönsyt muodostavat vähitellen peittävän ja tiheän verkoston. Keltapeippi kukkii keväällä keltaisin huulikukin. Pystyt kukkavarret kohoavat lehdistön yläpuolelle pölyttäjähyönteisiä houkuttelemaan.

Keltapeippi on varjossa kasvaessaan parhaimmillaan, auringossa sen lehdet haalistuvat. Onnistunein lopputulos saadaan, jos varjopaikalla kasvaa keltapeipin lisäksi muitakin maanpeitekasveja, joilla on samanlaiset kasvupaikkavaatimukset. Silloin erilaisista lehtimuodoista ja vihreän sävyistä muodostuu hieno mosaiikki.

Keltapeipin voi perennakirjoista löytää myös nimellä Lamium galeobdolon tai Galeobdolon luteum, sillä sitä on vaihtelevasti sijoitettu molempiin sukuihin. Lamiastrum-sukunimen voisi suomentaa "Lamiumia muistuttavaksi".