Saarni esiintyy luonnonvaraisena Etelä-Suomessa ja on kasvupaikkansa suhteen kotimaisista jaloista lehtipuista vaateliain. Se kehittyy parhaiten rehevillä ja erittäin kosteilla rinnemailla. Levinneisyysalueen pohjoisemmat esiintymät ovat kosteita korpia, joissa pohjavesi on liikkuvaa. Viljeltynä saarni menestyy III-vyöhykkeelle asti, suojaisalla paikalla pohjoisempanakin, mutta jos saarnia halutaan kasvattaa puistopuina Keski-Suomessa, täytyy vaihtaa kestävämpiin amerikkalaisiin ja aasialaisiin saarnilajeihin.
Saarni puhkeaa lehteen lehtipuistamme viimeisenä ja pudottaa päätöpariset lehtensä ensimmäisten hallaöiden aikaan. Siemenkimput säilyvät puussa pitkälle talveen, kunnes jää ja tuuli repivät ne irti. Saarnen vaaleahko puuaines on kovaa ja sitkeää ja siksi suosittua esimerkiksi työkalujen, urheiluvälineiden, huonekalujen tai parketin valmistuksessa. Öljypuukasveihin (Oleaceae) kuuluvan saarnen lehtiä ja siemeniä on kansanlääketieteessä käytetty monenlaisten vaivojen hoitoon. Saarnia myös latvottiin syksyisin eli lehdestettiin karjan talviravinnoksi yleisesti aina 1900-luvun alkupuolelle asti.
Mustilan Arboretumin komeimmat saarnet kasvavat Pähkinärinteen länsiosassa. Euroopassa levinnyt saarnensurma saattaa olla uhka myös näille puille; niissä on jo huolestuttavan näköisiä kuivia oksia. Saarnensurmasta on havaintoja jo ainakin Lounais-Suomessa.
Okakuusi kasvaa luontaisesti Pohjois-Amerikassa eteläisessä Kalliovuoristossa 1800–3400 metrin korkeudessa muun muassa douglaskuusen (Pseudotsuga menziesii), engelmanninkuusen (P. engelmannii) ja lännenpihdan (Abies lasiocarpa) kanssa. Sen kasvupaikkoina ovat valoisat vuoristometsät, ja se viihtyy hyvin myös kuivahkoilla mailla. Syväjuurisena se on hyvin myrskynkestävä. Monin paikoin neulasissa näkyy voimakkaana eteläisten vuoristoseutujen havupuille ominainen siniharmaa vahapeite.
Okakuusen kasvutapa on tuuhea ja säännöllisen kartiomainen. Latvus on varsinkin nuorena kauniin kerroksellinen. Puu on vankkahaarainen ja oksat ovat vaakasuoria. Hyvä tuntomerkki ovat erityisen jäykät ja neulanterävät neulaset, jotka ovat pitkähköjä, käyristyneitä ja siirottavat ilman selkeää jakausta sivuille ja ylös. Neulasten väri vaihtelee vihreästä harmaanvihreään ja sinertävään.
Suomessa okakuusi ränsistyy metsään istutettuna nopeasti valonpuutteeseen, mutta puistoissa ja puutarhoissa se menestyy erinomaisesti. Hopeakuusena tunnettu siniharmaa värimuoto (f. glauca) on Etelä- ja Keski-Suomen käytetyimpiä koristehavupuita. Okakuusesta on myös kasvatettu lukuisia kasvumuodoltaan ja neulasten väritykseltään poikkeavia lajikkeita.
Kaunis ajaninkuusi on Itä-Venäjän rannikkoalueen ja Japanin pohjoisosien tärkein kuusilaji, joka kasvaa parhaimmillaan suureksi, jopa 50–60 metrin pituiseksi. Sen oksat kasvavat leveästi ja kohenevasti kerroksittain ja latvaoksat ovat monien Kaukoidän havupuiden tyyliin hieman yläviistot. Neulasten alapinnan valkoiset ilmarakojuovat antavat latvukselle viehättävän kimalluksen aamu- ja ilta-auringon valossa.
Mustilassa kasvaa kaksi hyväkuntoista vanhaa ajaninkuusimetsikköä. Atsalearinteen eteläpuolella Maaherranpolulla kasvavat ajaninkuuset on kylvetty vuonna 1907 siemenistä, jotka Mustilan "hovihankkija" Johannes Rafn toimitti Japanista. Etelärinteen länsipäähän 12-vuotiailla taimilla vuonna 1936 istutetun metsikön alkuperä on Hokkaidon saari. Kummankin metsikön puut ovat iästään huolimatta erittäin hyvässä kunnossa, eivätkä ole ränsistyneet ennen aikojaan monien amerikkalaisten kuusilajien tapaan. Tämä kertoo lajin ja käytetyn alkuperän hyvästä sopeutumisesta Mustilan olosuhteisiin.
Arboretumin länsiosassa sijaitsevaan kuusilajien kokoelmametsikköön on parhaillaan rakenteilla pienimuotoinen ajaninkuusen alkuperäkoe. Nuorista taimista on jo havaittu Mantšurian ja Korean rajalla sijaitsevasta Changaivuoristosta kotoisin olevan ajaninkuusen myöhäinen kasvuunlähtö muihin verrattuna, mistä johtuu sen parempi hallankesto. Muut alkuperät avaavat silmunsa hyvin aikaisin keväällä ja tarvitsevat taimivaiheessa ehdottomasti suojapuuston keväthalloja vastaan.