Etelärinne

Isotuomipihlajaa ei tunneta luontaisena vaan ainoastaan viljeltynä ja karkulaisena Pohjois-Euroopasta. Sen on arveltu olevan pohjoisamerikkalaisen Amelanchier stolonifera -lajin muoto tai risteymä, ja aikaisemmin siitä on käytetty nimeä Amelanchier botryapium. Isotuomipihlajan kasvutapa on hyvin omintakeinen: pystyjä, pitkiä rankoja tiiviinä rykelminä. Koska maarönsyt eivät ole kovin pitkiä, ei vesoista leviäminen ole holtitonta. Sen sijaan linnut syövät marjoja innokkaasti ja ovat levittäneet isotuomipihlajaa mm. harjumetsien rinteille tai metsänreunoihin ympäristöviranomaisten riesaksi asti.

Lehdet ovat tulitikkulaatikon mittaisia, hienohampaisia, lyhytkärkisiä ja puhjetessaan karvaisia. Valkoiset kukat ovat pystyssä tertuissa, ja kukkiessaan pensas on kuin kermavaahdolla pirskotettu. Marjat kypsyvät punertavan kautta sinimustiksi. Ne ovat syötäviä joskaan eivät yhtä maukkaita kuin marja- tai sirotuomipihlajalla.

Isotuomipihlaja on Suomessa eniten istutettu tuomipihlajalaji. Mustilassa se on kuitenkin melko harvinainen.

Keltakoivun versoista ja kuoresta lähtee hieromalla voimakas, rohdosmainen tuoksu. Sen runko on kellertävän- tai hopeanharmaa eikä erityisesti helpeile. Pitkulaiset lehdet ovat huomattavasti isommat kuin kotimaisten koivujemme. Lehdet muistuttavat valkopyökin (Carpinus) lehtiä ja asettuvat oksille kerroksittain toistensa lomaan. Keltakoivu onkin näyttävä laji, erityisesti syysvärityksessään, jolloin se parhaimmillaan loistaa syysauringossa kuin jalustalle nostettu keväinen kelta-atsalearyhmä. Nimensä keltakoivu on saanut joko lehtien syysvärin tai kuoren perusteella taikka kellertävästä puuaineksestaan, joka on arvostettua puusepänteollisuuden raaka-ainetta.

Kotiseudullaan itäisen Pohjois-Amerikan lehtometsävyöhykkeen pohjoisosissa keltakoivu kasvaa 25–30-metriseksi puuksi, mutta Suomessa koristepuuksi viljeltynä se jää selvästi lyhyemmäksi. Mustilan vanhat keltakoivut ovat peräisin sotia edeltävältä ajalta ja menestyneet hyvin. Puita on jäljellä kaksi, sillä kolmas tuhoutui myrskyssä vuonna 2009. Nuorennosta on istutettu 1970-luvulla. Arboretumin siemenkeruumatkoilla 1996 ja 2002 kerättiin useita erinomaisia keltakoivualkuperiä lajin pohjoisimmilta kasvupaikoilta, ja niiltä odotetaan vielä parempaa menestymistä Suomessa. Keltakoivu on yksi niistä noin tusinasta amerikkalaisesta lehtipuusta, joita tulisi käyttää huomattavasti nykyistä runsaammin viherrakentamisessa.

Siperiassa ja Koillis-Kiinassa luontaisena kasvava siperianhernepensas on tuotu Suomeen 1740-luvulla. Pietari Kalm toi Pietarista sen siemeniä tarkoituksenaan saada Suomeen uusi ravintokasvi, mutta siihen tarkoitukseen hernepensaan ainakin jossain määrin myrkylliset palot eivät sovi. Sen sijaan tätä 1700-luvun uutuuskasvia on viime aikoihin asti käytetty paljon koristekasvina puutarhoissa, puistoissa ja rautatieasemien koristeistutuksissa. Kookas, pystyhaarainen ja sirolehtinen siperianhernepensas on näyttävimmillään kesäkuussa kukkiessaan hernekasveille tyypillisin perhomaisin keltaisin kukin.

Siperianhernepensas on meillä aitaorapihlajan (Crataegus grayana) jälkeen eniten käytetty pensasaitakasvi leikatuissa pensasaidoissa. Sen pehmeitä oksia on huomattavasti helpompi leikata kuin piikkisiä ja kovia orapihlajanoksia, ja leikkuujätteestä tulee oivallista katetta ja kompostia. Käyttöä pensasaitana on kuitenkin vähentänyt se, että leikattuihin pensaisiin usein tulee hernepensaanhärmää, joka värjää pensaan lehdet harmaiksi. Talvenkestävä siperianhernepensas sopiikin aurinkoiselle, kuivalle paikalle kauniskukkaiseksi suureksi pensaaksi, aidanteeksi ja tuulensuojaksi paremmin kuin leikatuksi pensasaidaksi.