Nokkala

Valkokuuset Etelä Dakotan Black Hills -vuoristossa eroavat siinä määrin sukulaisistaan, että ne on toisinaan erotettu omaksi muunnoksekseen. Niiden kävyt ovat lyhyemmät, neulaset kauniin siniharmaat ja koko puun kasvutapa tiivis ja sangen kaunis, mistä syystä tiheävalkokuusta onkin Amerikassa käytetty koriste- ja joulupuuna.

Suomenkin oloissa tämä paikallismuunnos saattaisi olla sopiva pienten pihojen koristekuusi. Niinpä iso erä sen siemeniä tilattiin Mustilaan 1993 siemenkerääjä Dean Swiftiltä. Keruupaikka oli Black Hillsin valtionmetsässä 1200–1500 metrin korkeudessa hyvin kylmässä mutta Suomea mantereisemmassa ilmastossa. Puut kasvavat pienenä vuonna 2000 istutettuna metsikkönä arboretumin länsiosassa, ja ovat aluksi oikuteltuaan kehittyneet kauniin tuuheiksi ja sinertäväneulasisiksi nuoriksi puiksi. Vaikuttaa siltä, että mannerilmaston puuna tiheävalkokuusi kasvaisi parhaiten maan itäosissa. Kestävyyden pohjoisraja on toistaiseksi selvittämättä.

 Lehtikuusia on viljelty jo pitkään niiden luontaisten kotiseutujen ulkopuolella metsätaloustarkoituksessa. Samalla on käynyt ilmi, että lähisukuiset lehtikuusilajit kykenevät rinnakkain istutettuna tuottamaan risteymäjälkeläisiä keskenään. Risteymiä on istutettu tarkoituksellakin, sillä ne ovat usein nopeakasvuisempia kuin kantavanhempansa. Tätä risteymille ominaista kasvuvoimaa kutsutaan heteroosiksi. Maailmalla tunnetuin lehtikuusiristeymä on japanin- ja euroopanlehtikuusen hybridi eli henrynlehtikuusi (Larix ×marschlinsii).

Mustilassa kasvaa kaksi risteymälehtikuusimetsikköä. Pohjoisrinteen alaosassa pellon reunassa kasvaa japaninlehtikuusen (L. kaempferi) risteymiä, Lepistön mutkassa taas kuriilienlehtikuusen (Larix gmelinii var. japonica) risteymiä. Risteymätaimet on valikoitu jo taimistolla kasvunopeuden perusteella. Japaninlehtikuusiristeymissä näkyy japaninlehtikuusen neulasten sinertävää värisävyä, kuriilienlehtikuusen risteymäjälkeläisille taas ovat periytyneet pitkät, laakeat oksat.

Vuorivaahtera on kaunis keskieurooppalainen puu, joka voi elää 300-vuotiaaksi ja jonka kupolimainen latvus saavuttaa tuolloin juhlavat mitat. Sillä on isot ja heleän vihreät, viisihalkoiset lehdet. Ne muistuttavat kotoisen metsävaahteramme (A. platanoides) lehtiä, mutta lehden liuskat ovat suipompia ja reunat pyöreämpiä. Suomessa vuorivaahtera ehtii vain harvoin saada näyttäviä syysvärejä. Lehdettömänäkin vuorivaahtera on helppo tunnistaa vihreinä säilyvistä kasvusilmuistaan.

Vuorivaahtera on Suomessakin julistettu silmällä pidettäväksi vieraslajiksi, sillä sen on todettu monin paikoin Skandinaviassa levinneen puutarhoista ympäröivään luontoon. Suomessa vuorivaahtera kuitenkin kasvaa kestävyytensä äärirajoilla, ja sen leviäminen on ollut toistaiseksi vähäistä ja satunnaista.

Mustilassa kasvaa useita vanhoja vuorivaahteroita, jotka ovat pysyneet pienehköinä ja pensasmaisina palelluttuaan kylminä talvina. Nokkalaan istutettiin syksyllä 2009 metsikkö neljästä Slovakian vuoristoista kerätystä alkuperästä. Niiden oletetaan viihtyvän mantereisessa ilmastossa keskieurooppalaisia taimistokantoja paremmin.