Nokkala

Kuriilienlehtikuusen luontainen levinneisyysalue Itä-Aasiassa käsittää Kuriilien saariryhmän lisäksi Sahalinin saaren ja eräiden tulkintojen mukaan Kamtšatkan niemimaan. Suomessa sitä voidaan viljellä Keski-Suomea myöten. Kuriilienlehtikuusi on helppo tunnistaa pitkistä, laakeista oksista, jotka luovat metsikköön aivan erityisen tunnelman. Ruskettuneet neulaset pysyvät puissa myöhään syksyyn aina lumentuloon asti.

Arboretumin vanhimmat kurilienlehtikuuset on istutettu vuonna 1919 Pohjoisrinteelle ja Lepistöön. Suurin metsikkö puiston länsiosassa Nokkalassa on kymmenkunta vuotta nuorempi. Kuriilienlehtikuusi tuntuu menestyvän hyvin mitä erilaisimmilla metsätyypeillä. Komein metsikkö kasvaa talvikkityypin savimaalla, joka on rehevä mutta kova kasvualusta.

Mustilassa kasvavista lehtikuusilajeista on kuriilienlehtikuusi yhdessä siperian- ja euroopanlehtikuusen (L. sibirica, L. decidua) kanssa osoittautunut lupaavimmaksi lehtikuuseksi metsätalouden kannalta. Kuriilienlehtikuusi on nuorena erittäin nopeakasvuinen ja jo neljän vuoden iässä huomattavasti muita lehtikuusilajeja kookkaampi. Se saavuttaa nopeasti tukkipuun mitat, mikäli harvennukset ovat riittävän voimakkaita.

Nuorta douglaskuusta luullaan usein pihdaksi (Abies), koska rungon kuori on sileä ja neulaset tuntuvat pehmeiltä. Douglaskuusen silmut ovat kuitenkin pitkiä, ruskeita ja teräväkärkisiä, kun taas pihtojen silmut ovat pyöreitä. Ehkä nopeimmin douglaskuusen tunnistaa kävyistä. Puun kotiseudulla kerrotaan tarinaa suuresta intiaanipäälliköstä, joka mietiskeli puun juurella ja jota hiiret häiritsivät. Päällikkö ärähti niille kerran ja sitten vielä voimallisemmin. Hiiret pelästyivät ja piiloutuivat douglaskuusen käpyihin. Siellä ne ovat vieläkin piilossa. Vain hännät ja takajalat näkyvät. Me kutsumme niitä suojussuomuiksi.

Douglaskuusi on sekä kauniin, arvokkaan puutavaransa johdosta että jättimäisenä koristepuuna Mustilan tärkeimpiä havupuita. Parhaimmat puut ovat yli 40 metrin mittaisia eivätkä suinkaan ole vielä lopettaneet kasvuaan. Istutettavan alkuperän suhteen on kuitenkin oltava tarkkana. Rannikkomuoto menehtyy Suomessa koviin pakkasiin, liian mantereiset sisämaamuodot erilaisiin tauteihin. Eteläiset, hopeanharmaat vuoristomuodot taas kasvavat hitaasti eivätkä säily tuuheina kuin avoimilla paikoilla.

Yleissävyltään siniharmaa lännenpihta on kotoisin Pohjois-Amerikasta. Se on läheistä sukua palsamipihdalle (Abies balsamea). Amerikan mantereen pihtalajit ovat kuitenkin sopeutuneet omille kasvupaikoilleen, lännenpihta mantereen länsipuolen vuoristoalueille.

Mantereisena vuoristolajina lännenpihta saattaa kärsiä keväthalloista, mutta kestää hyvin talvipakkasia. Alkuperä vaikuttaa suuresti sen menestymiseen Suomen eri osissa. Parhaimmillaan lännenpihta on erinomainen koristepuu ja soveltuu myös leikkohavujen ja joulukuusten kasvatukseen. Se on kuitenkin havupuuksi melko lyhytikäinen, esimerkiksi Mustilassa kaikki 80-vuotiaat lännenpihdat ovat ränsistyneitä ja tyvilahoisia.

Lännenpihdan ulkonäössä on havaittavissa suurta lajinsisäistä vaihtelua, pääpiirteissään niin että eteläisemmät alkuperät ovat neulasiltaan voimakkaammin sinertävän- tai hopeanharmaita. Arizonan esiintymät erotetaan omaksi muunnoksekseen korkkipihdaksi (Abies lasiocarpa var. arizonica).