Pähkinärinne

Pähkinäpensaan luontainen levinneisyysalue kattaa Aasian luoteisosat ja Euroopan aina Välimeren rannikolta Keski-Skandinaviaan ja Suomen rannikolle. Suomessa se kasvaa runsasravinteisissa lehti- ja sekametsissä. Se suosii rinteitä ja kallioiden alustoja ja viihtyy lehtometsien suojissa.

Mustilassa kotimaista alkuperää olevat pähkinäpensaat on istutettu kaakkoon avautuvalle lämpimälle, lehtomaiselle rinteelle viimeistään 1910-luvulla. Istutuksessa on luultavasti ajateltu myös pensaiden tuottamia syötäviä hasselpähkinöitä. Pensaiden yläpuolella kohoavat korkeat havupuut luovat Pähkinärinteelle sopivasti varjoa. Kookkaiden pähkinäpensaiden ulospäin kaartuvat rangat muodostavat lehteviä holvistoja, jotka ovat toukokuussa heleän vihreitä, kesällä syvänvihreitä ja syksyllä kauniin keltaisia. Lehtien kasvettua täyteen kokoonsa pähkinäpensas varjostaa tehokkaasti kasvualustansa. Maahan putoavat lehdet maatuvat hedelmälliseksi mullaksi, joka parantaa aluskasvillisuutena olevien pensaiden ja monivuotisten kasvien kasvuedellytyksiä.

Varhain keväällä pensaita koristavat keltaiset riippuvat hedekukinnot. Pölytyksen jälkeen pieniin emikukintoihin kasvavat yhdislehtisen suojuksen ympäröimät pähkinät. Kun suojuslehdet syyskuussa avautuvat, ovat pähkinät valmita kerättäväksi. Pähkinöiden keruu elo- ja syyskuussa on tärkeä vuotuinen työ arboretumissa. Keruutyöhön osallistuvat tarmokkaasti myös puiston oravat.

Mustavaahtera on hyvin läheistä sukua sokerivaahteralle (Acer saccharum), ja näitä kahta alalajia on vaikea erottaa toisistaan. Erottaviksi tuntomerkiksi mainitaan tummempi runko ja vähemmän teräväpiirteisesti liuskoittuneet, kolmijakoiset lehdet. Levinneisyydeltään se on selvästi sokerivaahteraa eteläisempi, mutta on silti menestynyt hyvin Mustilassa vuonna 1992 Etelä-Ontariosta Guelphistä saatuna alkuperänä. Mustavaahteran sanotaan sietävän hyvin kuivuutta, lämpöä ja kylmyyttä Yhdysvaltain Keskilännessä.

Amerikassa mustavaahtera voi kasvaa jopa 40 metrin korkuiseksi, mutta Suomessa viljeltynä se jäänee olennaisesti pienemmäksi. Sokerivaahteran tapaan sillä on näyttävä syysväritys, ja sen mahlaa voi käyttää vaahterasiirapin valmistamiseen.

Tätä puuta ei ensi silmäyksellä uskoisi vaahteraksi: lehdet muodostuvat apilanlehtien tapaan kolmesta pienestä lehdykästä. Mantšurianvaahtera on ensimmäisiä syysvärin saavia puita Arboretumissa. Parhaimmillaan syysväri on viininpunainen, jopa violetti. Mantšurianvaahteran latvus on persoonallisesti kaarevaoksainen ja ylöspäin levenevä. Vanhoja puita kasvaa Etelärinteen länsipäässä, nuorempia myös Pähkinärinteessä Puistokahvilan lähistöllä.

Mantšurianvaahtera on kotoisin Itä-Aasiasta vuoristoisilta alueilta, ja sitä myös viljellään Kiinassa koristepuuna. Länsimaissa se on lähinnä kasvitieteellisten kokoelmien harvinaisuus, vaikka se on koristeellinen ja vaikuttaa hyvin talvenkestävältä. Runsaamman käytön esteenä on paitsi tietämättömyys myös lisäämisen haastavuus. Muiden kolmilehtisten vaahteroiden tapaan mantšurianvaahterankin siemeniä ympäröi paksu kova kuori ja kylvösten itämistä on odotettava kärsivällisesti jopa useita vuosia.