Pähkinärinne

Metsävaahteraa kasvaa pääasiassa Keski- ja Itä-Euroopassa Krimille ja Kaukasukselle asti, mutta ei Brittein saarilla. Suomessa sitä pidetään alkuperäisenä, viime jääkauden jälkeen tänne saapuneena puuna. Peruskarttojemme paikannimistö on osoituksena vanhoista kasvupaikoista. Vaahteran levinneisyyden pohjoisrajana pidetään Pori–Tampere–Kuopio–Joensuu-linjaa. Se on jaloista lehtipuistamme ylivoimaisesti eniten käytetty niin pihoissa kuin puistoissakin.

Metsävaahtera on yksikotinen ja metsälehmuksen ohella ainut hyönteispölytteinen jalopuu Suomessa. Se ei tee juurivesoja, mutta lisääntyy tehokkaasti siemenistä. Vaahtera kukkii keväällä lehtien puhkeamisen aikaan, jolloin kellanvihreänä loistava kukinta kattaa leveän puolipallon muotoisen latvuksen näyttävästi. Syksyn keltainen ja punainen ruskaväritys on vielä loistokkaampi.

Vaahteran vastakkainen lehtiasento on osa sen erinomaisesti järjestäytynyttä latvusarkkitehtuuria, jonka tehtävänä on varmistaa tehokas auringonvalon saanti. Nuoruusvaiheessa vaahtera menestyy varjossakin hyvin. Luonnollisesti, ilman liikaa typpeä kasvaneet vaahterat kehittyvät kauneimmiksi runkojohteisuutensa säilyttäen.

Mustilassa kasvaa vanhoja, jo ennen Arboretumin perustamista istutettuja metsävaahteroita Ketunmäessä. Isoja puita on myös Pähkinärinteessä ja Nikkarinmäellä.

Metsävahterat kärsivät joinakin vuosina tervatäplätaudista, mutta lehtiin ilmaantuvista mustista täplistä ei ole puille haittaa. Mahlavuodon vuoksi vaahteran mahdolliset leikkaukset tehdään elokuussa. Metsävaahteran lehtikarike ei paranna maata toisin kuin monen muun lehtipuun, esimerkiksi jalavan (Ulmus).

Hopeavaahtera on pohjoisamerikkalaisista vaahteroista kaikkein nopeakasvuisin ja kotiseutunsa parhailla alueilla sen taimi voi kasvaa parhaimmillaan metrin vuosivauhtia. Hopeavaahterasta kehittyy kookas, leveälatvuksinen puu, jonka lehdet ovat kauniin liuskaisia ja kääntyilevät tuulessa niin, että niiden hopeansävyinen alapinta väikkyy kauniisti esiin. Syysväri on yleensä keltainen.

Hopeavaahtera on maailmalla melko yleisesti käytetty koristepuulaji. Suomessakin hopeavaahteraa on viljelty pitkälle yli sadan vuoden ajan, mutta sen käyttö ei jostain syystä ole koskaan yleistynyt. Mustilassa vanhoja hopeavaahteroita kasvaa Pähkinärinteen alareunassa. Tiiviissä, ajoittain kuivassa savimaassa maassa ne ovat jääneet melko pienikokoisiksi. Riittävän multavassa ja kosteassa maassa hopeavaahtera voi Suomessakin kasvaa yhtä kookkaaksi kuin kotimaiset lehtipuut.

Mustilaan 2000-luvulla saadut uudet hopeavaahteran siemenerät edustavat lajin pohjoisimpia alkuperiä ja niillä viljelyaluetta saadaan todennäköisesti ulotettua aiempaa pohjoisemmaksi.

Hopeavaahteraa voi käyttää sokerivaahteran tapaan aidon vaahterasiirapin valmistamiseen. Oikeaan aikaan keväällä juoksutetun mahlan sokeripitoisuus on parhailla puilla viiden prosentin luokkaa. Mahla sopii sellaisenaankin juotavaksi tai siman valmistamiseen.

Sirovaahtera on Japanin vuoristometsissä kasvava kaunis pikkupuu, jonka oksat kasvavat kauniisti kerroksittain. Tiheästi toistensa lomaan asettuneet pyöreät, säännöllisesti liuskoittuneet lehdet saavat loisteliaan syysvärin ennen varisemistaan.

Sirovaahtera on Suomessakin kestävän kasvin maineessa, mutta tarkemman tutkiskelun alla lähes kaikki Suomessa kasvavat sirovaahterat ovat osoittautuneet lähisukuiseksi koreanvaahteraksi (Acer pseudosieboldianum). Näin on myös Mustilassa, jonne aitoa sirovaahteraa on saatu vasta aivan äskettäin ja istutettu Pähkinärinteeseen.

Lähisukulaisten tunnistaminen toisistaan on todella vaikeaa. Länsimaisessa puutarhakirjallisuudessa kuvaillut lehtiliuskojen määrä, syysväri tai lenninsiipien asento vaihtelevat eivätkä kelpaa tuntomerkeiksi. Luotettava tuntomerkki näyttää kuitenkin olevan kukkien väri. Aidolla sirovaahteralla kukat ovat vaalean kellanvihreät. Jos kukissa on tummanpunaista väriä, kyseessä on koreanvaahtera (Acer pseudosieboldianum), hondonvaahtera (Acer shirasawanum) tai hokkaidonvaahtera (Acer japonicum).