Pähkinärinne

Tähkävaahtera on itäisessä Pohjois-Amerikassa kasvavista vaahteralajeista pohjoisin. Se kasvaa mantereen yleisenä metsänlaide- ja alikasvospensaana ja sietää melko runsasta varjostusta. Tähkävaahtera on pienikokoinen, pystykasvuinen ja monirunkoinen pensas. Nimensä se on saanut erikoisista pystyistä, tähkämäisistä kukinnoistaan, jotka ovat oksien päästä kynttilän lailla kohoavia, vaaleanvihreitä terttumaisia huiskiloita. Syksyllä näihin tähkiin kehittyvät kauniisti punertavat siemenet.

Suomessa tähkävaahteraa on kasvatettu kauan, mutta hyvin vähän ja sitä tavataan lähinnä vain kasvitieteellisissä kokoelmissa. Se on kuitenkin osoittautunut hyvin kestäväksi lajiksi, jolle löytyisi paikka niin puistoista kuin kotipihoiltakin erityisesti sieltä missä vaaditaan hyvää talvenkestoa.

Mustilassa alkuperältään tuntematon tähkävaahterakanta on selvinnyt ankarimmistakin talvista vaurioitta. Vanhin, lähes satavuotias puumainen tähkävaahtera kasvaa Pähkinärinteessä. Mustilan omilla siemenkeruumatkoilla Kanadan itäosista kerätyistä pohjoisimmista luonnonkannoista kasvatettuja taimia kasvaa pieninä ryhminä eri puolilla Arboretumia.

Mongolianvaahtera on kotoisin laajalta alueelta Kaukoidästä ja kasvaa luontaisina valoisissa metsissä, kosteilla rinteillä ja soitten liepeillä. Suomessa yleisimmin kasvatettu pensasmainen vaahtera lähisukulaisensa tataarivaahteran (A. tataricum subsp. tataricum) ohella. Vanhemmiten siitä saattaa tulla puumainen, mutta yleensä se on monirunkoinen ja kasvaa lähes yhtä paljon leveyttä kuin korkeutta. Sen kasvutapa on sirompi kuin tataarivaahteralla. Tummanvihreät, kiiltävät lehdet ovat liuskaiset ja niiden laidat toissahaiset. Tataarivaahteran lehdet ovat liuskattomia.

Nopeakasvuinen mongolianvaahtera on myös melko pitkäikäinen. Se kukkii vasta myöhemmällä iällä. Kukat sulautuvat vaaleanvihreinä lehdistön sekaan, mutta siemenet, vaahteroille tyypilliset lenninsiivelliset lohkohedelmät eli samarat, punertuvat kypsyessään ja koristavat pensasta ruskistuneina pitkälle talveen. Aurinkoisella paikalla mongolianvaahtera saa loistavan, oranssinpunaisen syysvärin.

Pieneksi puuksi kehittyvä tataarivaahtera on kotoisin Balkanilta Mustanmeren kautta Uralille ulottuvalta alueelta. Mustilassa Pähkinärinteen alareunaan 1910-luvulla istutetut tataarivaahterat ovat nyt täysikasvuisia puita, jotka ilahduttavat olemuksellaan ympäri vuoden: keväällä pystyt kukkatertut, kesällä punertuvat siemenet, syksyllä komeankeltainen syysväri ja talvella tummat, veistokselliset rungot. Kaunispiirteinen oksisto ja pitkälle talveen oksille jäävät siemenet vielä lisäävät tataarivaahteran koristeellisuutta.

Tataarivaahteraa on lähisukulaisensa mongolianvaahteran (A. tataricum subsp. ginnala) tapaan käytetty Suomessa runsaasti ja pitkään. Tataarivaahteran lehdet ovat miltei liuskattomat, ja se on rotevakasvuisempi ja sivuhaaroiltaan jäykempi kuin mongolianvaahtera. Tataarivaahtera onkin oikeammin monirunkoinen puu kuin koristepensas, joten sille on varattava reilusti kasvutilaa. Se on talvenkestävä ainakin V-vyöhykkeelle asti.