Pähkinärinne

Valkoisena pilvenä kukkiva marjaomenapuu on kotoisin Kaukoidästä. Se on pienehkö, juurivesaton puu, joka aluksi kaljuversoisena ja pystykasvuisena kehittää leveän latvuksen. Mustilassa sen tapaa sekä Pähkinärinteessä että Etelärinteellä isojen douglaskuusten länsipuolella. Marjaomenapuu saattaa aikaa myöten kasvaa lähes kymmenmetriseksi, joten se ei mahdu kovin pieniin tiloihin. Sen oksat ovat orattomia, ja oksahaarat siirottavat usein sivulle ja lopulta alaspäin.

Puu on hyvin talvenkestävä. Se kukkii touko–kesäkuussa valkoisin, tavallisesti nelikukkaisin sarjoin. Silloin se on komeimmillaan, ja tuo loisto oikeuttaisi lisäämään puun käyttöä julkisilla viheralueilla. Hedelmä on marjamainen, hapankirsikkaa pienempi, useimmiten punainen omena, joka varistaa verhiönsä kärjestään. Nämä pikkuiset, kirpeät omenat pysvät puussa vielä lehtien pudottuakin. Syysväritys on keltainen, joinakin vuosina hyvinkin vaikuttava.

Pohjoiskiinalainen muunnos var. mandshurica on hedelmiltään ja lehdiltään nimimuunnosta suurempi.

Ylenpalttinen valkoinen kukkaloisto jäykkäoksaisessa ja oraisessa pensaassa on mielenkiintoinen yhdistelmä, joka tuntuu melkein epätodelliselta. Sama jännite toistuu syksyllä, kun tummia, risuisen oloisia oksia koristavat lukemattomat pikkuiset, punaiset omenat. Nämä yhdistelmät löytyvät marjaomenapensaasta, ja niiden välissä se ehtii vielä pukeutua kelta–punaiseen syysväriinkin.

Japanista ja Korean niemimaalta peräisin oleva leveä pensas muodostaa vyöhykkeeksi istutettuna läpipääsemättömän esteen. Sen kasvullisten pitkäversojen lehdet ovat voimakkaastikin kolmiliuskaisia, kun taas kukkineiden lyhytoksien lehdet ovat ehytlaitaisia ja pienempiä. Valkoiset kukat ovat noin viiden kukan sarjoissa, ja nuppuasteella ne punertavat kauniisti.

Marjaomenapensasta kasvaa arboretumissa runsaasti monenlaisissa paikoissa, myös jäykässä savimaassa. Monista omenoista poiketen se kukkii hyvin puolivarjossakin, muun muassa valoaukoissa metsän keskellä. Marjat kestävät pensaissa pitkälle talveen, ja yllättävän hyvin kasvustot ovat saaneet olla rauhassa jäniksiltäkin.

Siperianlehtikuusi kasvaa luontaisena Uralvuoriston kummallakin puolella. Se on leviämässä länteen ja lähimmät luontaiset siperianlehtikuusikot kasvavat nykisin Äänisen itärannalla. Suomessa siperianlehtikuusi kasvoi ennen viimeistä jääkautta ja menestyy nykyisinkin hyvin lähes koko maassa. Suora runko ja hienot oksat tekevät siitä ihanteellisen metsäpuun. Sen latvus on kapean kartiomainen. Nuoret oksat ovat muita lehtikuusia jäykempiä ja harvoin riippuvia. Siperianlehtikuusi tulee lehtikuusista ensimmäisenä ruskaan.

Siperianlehtikuusta on Suomessa viljelty jo 1700-luvulta lähtien. Vanhin tunnettu metsikköistutus on Karjalan kannaksella sijaitseva Raivolan (Lintulan) lehtikuusikko, jota pidetään parhaana Suomen oloin soveltuvana siemenlähteenä. Raivolan lehtikuusikon vanhimmat osat perustettiin 1700-luvulla siemenestä, joka kerättiin Arkangelista, ja istutusta täydennettiin myöhemmin toisella alkuperällä Uralin länsipuolelta. Ekologisesti sopeutuvaista Raivolan lehtikuusta on viljelty menestyksellisesti koko Skandinaviassa Islantia myöten.

Raivolan alkuperää oleva siperianlehtikuusimetsikkö perustettiin Kotikunnaanmäen koillislaidalle 1928. Lepistössä kasvavaa myös Länsi-Siperian Tomskista peräisin olevaa siperianlehtikuusta, joka ekologisista syistä ei ole kasvanut alkuunkaan yhtä hyvin.