Abies sibirica

Kapeana korkeaksi kasvava siperianpihta on useimmille suomalaisille Abies-suvun tutuin laji. Se on myös ensimmäinen Mustilassa viljelty vierasperäinen havupuulaji. Siperianpihtaa eli pihtakuusta tai siperian jalokuusta, kuten sitä aiemmin kutsuttiin, on käytetty paljon puisto- ja pihapuuna etenkin 1800-luvulla. Sen riippuvia oksia ja kapeita, monihaaraisia latvuksia voidaan nykyisin pitää jopa tunnusomaisena suomalaisen maaseudun kulttuurimaisemalle.

Lähimmät luontaiset siperianpihdat kasvavat noin 400 kilometrin päässä Suomesta Vienanjokisuulla. Puu kasvaa parhaiten pohjoisessa; se ei menesty kunnolla esimerkiksi Brittein saarilla.

Siperianpihta on nuorena säännöllinen, kasvaa korkeaksi ja pysyy kapeana, mutta tulee vanhana monilatvaiseksi ja persoonalliseksi. Lähes koko maassa kestävä puu lisääntyy myös siemenistään metsäolosuhteissa. Mustilan komeimmat puut kasvavat aivan Arboretumin toimiston ja Puistokahvilan pihapiirissä.

Siperianpihta eli siperianjalokuusi on Abies-suvusta meille ehdottomasti tutuin. Puuta on käytetty yleisesti jo ainakin viime vuosisadan puolelta pihapiirien ja kujanteiden komistuksena ja sen on todettu menestyvän lähes koko maassa. Vanhojen maalaistalojen ja kartanoiden pihapiirissä kasvavat terävälatvaiset pihdat erottuvat jo kaukaa muista puulajeista.

Lajin luonnonmetsät tulevat meitä vastaan jo Vienanjoen takana, josta lähtien pihta kasvaakin sitten halki Siperian lähes Ohotanmerelle saakka, jossa vastaan tulee mereisiä sukulaislajeja. Siperianpihta kasvaa yleensä sekapuuna kuusen, sembramännyn sekä koivun ja haavan kanssa. Laji kasvaa meillä hyvin saavuttaen usein yli 30 metrin pituuden. Valitettavasti komeiden, hienoksaisten ja suorarunkoisten puiden puuaines on haurasta, eikä poiketessaan melkoisesti kemiallisen koostumuksensa puolesta omista havupuistamme kiinnosta edes massateollisuutta.

Siperianpihdan latvus on säännöllisen kartiomainen. Neulaset ovat pehmeät ja tuuheat sekä väritykseltää kirkkaan vihreät. Neulasen alapinnan vaaleat juovat ovat muita pihtalajeja heikommat. Kesällä vaaleanvihreät ja ennen kypsymistään ruskistuvat kävyt ovat aivan latvassa ja pystyasennossa kuten muillakin pihtalajeilla.

Pihdat sietävät nuorena yleensä voimakasta varjostusta, niin myös siperianpihta. Tämän voi kuitenkin istuttaa jo pienenä avoimelle paikalle, minkä se kuitenkin myöhemmin vaatii, mikäli halutaan, että oksat säilyvät tuuheina alas saakka. Puu ei o!e kovin vaativa kasvupaikkansa puolesta vaan sopeuu myös hieman hankalimmille kasvupohjille.