Betula

Vaikka rauduskoivu (B. pendula) on saanut osakseen suurta suosiota, jopa nimityksen Suomen kansallispuuksi, taitaa vähintään yhtä moni suomalainen olla kohdannut elinympäristössään tutun, mutta tuntemattoman hieskoivun. Tuttu hieskoivun täytyy olla, koska se on Suomen yleisin puu tämänhetkisten laskentaperiaatteiden mukaan. Tuntematon se on ehkä siksi, että sitä ei suinkaan ole aina helppoa erottaa rauduskoivusta, varsinkaan pohjoisempana. Koivulajit risteytyvätkin keskenään, mutta erityisesti tunnistamista vaikeuttaa hieskoivun monimuotoisuus. Hieskoivusta on löytynyt luontaisia muotoja ja muunnoksia runsaasti, muun muassa punakoivu (f. rubra), pylväskoivu (f. columnaris) ja pensashieskoivu (f. fruticosa). Hyvin merkittävä erikoisuus on tunturikoivumme (subsp. czerepanovii).

Rauduskoivuun verrattuna hieskoivu kasvaa usein kosteammilla, jopa turvepitoisilla mailla. Leikkausta se kestää rauduskoivua paremmin ja siksi sitä käytetään pensasaitoihinkin Pohjois-Suomessa ja varsinkin Pohjois-Ruotsissa. Yleisyys istutuksissa selittynee taimien luonnosta siirtämisen helppoudella. Hieskoivu on rauduskoivua lyhytikäisempi, mutta toisaalta ikääntyneenäkin omalla tavallaan kaunis puu. Sen runko säilyy vaaleana pitempään kuin rauduskoivun, eivätkä sen oksat yleensä riipu lainkaan. Tunnistamiseen voi käyttää talvisin versoja, jotka hieskoivulla ovat nystyttömiä, rauduskoivulla nystyisiä; kesällä myös lehtiä, jotka rauduskoivulla ovat kolmiomaisia tai vinoneliömäisiä, hieskoivulla pyöreämpiä.

Visa tarkoittaa erityisesti rauduskoivulla tavattavaa poikkeuksellista puuainetta. Visakohdissa kuori on usein merkittävästi normaalia paksumpaa ja kuoren osia jää sisään puuaineeseen ruskeiksi täpliksi tai juoviksi. Visaisuus näkyy myös puun ulkomuodossa rungon kohoumina tai kuoppina, runsaana paikallisena haarautumisena, voimakkaana mutkaisuutena tai kapeutumisena. Rauduskoivun visautuminen on havaittavissa yleensä viiden–kuuden vuoden iässä. Visautumista esiintyy harvinaisena muissakin puusuvuissa, kuten lepillä (Alnus) ja pihlajilla (Sorbus).

Visakoivun koristeellsta ja kovaa puuainesta on vuosisatojen ajan käytetty puusepäntöissä. Suomen paviljongissa Pariisin maailmannäyttelyssä 1900 oli suurena nähtävyytenä Gallen-Kallelan Iiris-huone visaisine huonekaluineen ja muine taideteoksineen. Visakoivu onkin arvokasta ja haluttua puutavaraa.

Ennen mikrolisäyksen aloitusta kaupallisessa merkityksessä oivallettiin, että visautumisen aiheuttava mutaatio on perinnöllistä. Taimituotanto käynnistettiin siemenlisäämällä 'Olli'-visaa, jonka lisäyslähdepuu kasvaa yhä Punkaharjulla. On olemassa myös muutama kasvullisesti lisättävä lajike. Laadukkaan visakoivun ammattimainen kasvatus edellyttää asiantuntemusta ja paneutumista hoito- ja harvennustoimenpiteisiin.

Keltakoivun versoista ja kuoresta lähtee hieromalla voimakas, rohdosmainen tuoksu. Sen runko on kellertävän- tai hopeanharmaa eikä erityisesti helpeile. Pitkulaiset lehdet ovat huomattavasti isommat kuin kotimaisten koivujemme. Lehdet muistuttavat valkopyökin (Carpinus) lehtiä ja asettuvat oksille kerroksittain toistensa lomaan. Keltakoivu onkin näyttävä laji, erityisesti syysvärityksessään, jolloin se parhaimmillaan loistaa syysauringossa kuin jalustalle nostettu keväinen kelta-atsalearyhmä. Nimensä keltakoivu on saanut joko lehtien syysvärin tai kuoren perusteella taikka kellertävästä puuaineksestaan, joka on arvostettua puusepänteollisuuden raaka-ainetta.

Kotiseudullaan itäisen Pohjois-Amerikan lehtometsävyöhykkeen pohjoisosissa keltakoivu kasvaa 25–30-metriseksi puuksi, mutta Suomessa koristepuuksi viljeltynä se jää selvästi lyhyemmäksi. Mustilan vanhat keltakoivut ovat peräisin sotia edeltävältä ajalta ja menestyneet hyvin. Puita on jäljellä kaksi, sillä kolmas tuhoutui myrskyssä vuonna 2009. Nuorennosta on istutettu 1970-luvulla. Arboretumin siemenkeruumatkoilla 1996 ja 2002 kerättiin useita erinomaisia keltakoivualkuperiä lajin pohjoisimmilta kasvupaikoilta, ja niiltä odotetaan vielä parempaa menestymistä Suomessa. Keltakoivu on yksi niistä noin tusinasta amerikkalaisesta lehtipuusta, joita tulisi käyttää huomattavasti nykyistä runsaammin viherrakentamisessa.