Kivikoivu on levinnyt luontaisesti laajalle alueelle pohjoisessa Koillis-Aasiassa. Kasvutavaltaan se on monimuotoinen: Japanin ja Korean vuoristomuodot ovat tunturikoivua (B. pubescens subsp. czerepanovii) muistuttavia pensaita, kun taas esimerkiksi Sahalinin saarella kivikoivu kasvaa suoraksi ja verraten kookkaaksi. Paikoin se muodostaa laajoja, taloudellisestikin arvokkaita metsiä. Kivikoivun puuaines on "kovaa kuin kivi".
Viherrakennusta ajatellen parhaita kivikoivuja ovat pienet, monirunkoiset ja vänkkyräiset vuoristomuodot. Niissä lajille ominainen, valkoinen tai kermanvärinen, kauniisti helpeilevä tuohi tulee hyvin esille. Kivikoivua on viljelty Suomessa kauan mutta vähän. Se on kasvanut hyvin Oulussa asti ja menestyy todennäköisesti vielä pohjoisempanakin, ulottuuhan sen luontainen levinneisyysalue puurajalle asti.
Mustilassa kivikoivua on kasvanut vuosikymmeniä arboretumin pohjoisrinteellä taimipellon vieressä, ja siellä kasvaa yhä muutama keskikokoinen, hieman mutkarunkoinen puu. Niiden alkuperä on tuntematon. Parhaiden koristemuotojen etsimiseksi pohjoisrinteelle on 2000-luvulla istutettu monia uusia alkuperiä muun muassa Hokkaidolta, Sahalinilta, Magadanista ja Kamtšatkalta.
Ulkomaisten kasvilajien menestymistutkimuksessa eli Ulsike-projektissa laadittiin vuosien 1992-1997 koelajeista kuvaukset. Tämän sivun tiedot koskevat siten tiettyä koesiemenerää ja ovat saattaneet päivittyä mm. Ulsike-projektista saatujen kokemusten perusteella.
koe-erän tunnus: -
alkuperä: Japani, Hokkaido
Suomessa kivikoivusta on viljelykokemuksia ainakin jo 1900-luvun ensimmäisiltä vuosikymmeniltä lähtien. Harvinaisiksi jääneet puut ovat useimmiten melko pieniä ja vanhemmiten vinoja kasvutavaltaan. Suurin kivikoivu Suomessa, pituudeltaan 20 metriä löytyy Niilo Karhun mukaan Karjalohjalta Tammiston arboretumista.
Laji kasvaa luontaisilla kasvupaikoillaan noin 20 metriä korkeaksi puuksi. Puuaines on erittäin kovaa ja vahvaa, mistä myös juontuu lajin nimi. Kivikoivu ei ole järin vaatelias maaperän suhteen. Puiden runko on huomiota herättävän räsyinen ohuina liuskoina irtoavan tuohen ansiosta.
Kivikoivu esiintyy Kaukoidässä Kiinasta kauas pohjoiseen aina Kamtsatkan niemimaalle saakka sekä Ohotanmeren saarilla ja Japanissa. Laji kasvaa aivan Ohotanmeren rannikolla mutta myös kauempana sisämaassa laaksojen ja vuorenrinteitten metsissä.
Kivikoivu on levinnyt laajalle alueelle Koillis-Aasiassa pohjoisessa. Kasvutavaltaan se on monimuotoinen: Japanin ja Korean vuoristomuodot ovat pensasmaisia, kun taas esimerkiksi Sahalinin saarella kivikoivu kasvaa suoraksi ja verraten kookkaaksi ja muodostaa laajoja, taloudellisestikin arvokkaita metsiä. Kivikoivu on saanut nimensä kovasta puuaineksestaan.
Viherrakennusta ajatellen parhaita kivikoivuja ovat pienet, monirunkoiset ja vänkyräiset vuoristomuodot, jotka ovat sopivan kokoisia pieniinkin puutarhoihin ja joiden kasvutapa tuo hienosti esiin kivikoivun koristeellisimman ominaispiirteen: valkoisen tai kermanvärisen, kauniisti hilseilevän tuohen. Kivikoivun lehdet ovat melko suuret, leveät ja herttatyviset ja saavat syksyllä kauniin keltaisen syysvärin.
Kivikoivun runsaampaa käyttöä Suomessa puoltaa paitsi koristeellisuus myös talvenkestävyys. Kivikoivu on meillä toistaiseksi vähän viljelty, mutta se on menestynyt hyvin Oulussa asti ja menestyy todennäköisesti vielä pohjoisempanakin; ulottuuhan sen luontainen levinneisyysaluekin puurajalle asti.
Mustilassa kivikoivua on kasvanut vuosikymmeniä arboretumin pohjoisrinteellä taimipellon vieressä: siellä kasvaa yhä muutama keskikokoinen, hieman mutkarunkoinen puu. Niiden alkuperä on tuntematon. Eri puolille puistoa on viime vuosina istutettu myös Helsingin yliopiston Hokkaidolta keräämiä luonnonalkuperiä.