Carpinus

Amerikanvalkopyökki kasvaa luontaisena laajalla alueella itäisessä Pohjois-Amerikassa. Se sietää hyvin varjostusta, kasvaa metsissä usein suurempien puiden alla ja viihtyy kosteilla järvien ja jokien rannoilla. Siitä kasvaa monirunkoinen pensas tai pienikokoinen ja kaunislatvuksinen puu. Tummanharmaa, sileä ja kiiltävä kuori korostaa rungon harjanteita, jotka näyttävät ikäänkuin jännitetyiltä lihaksilta.

Amerikanvalkopyökin lehdissä on lukuisia voimakkaita ja yhdensuuntaisia sivusuonipareja, jotka tekevät lehdistä kauniin aaltopoimuisia. Syksyllä puuta koristavat paperilyhtymäiset siemennorkot ja lehdet värittyvät keltaisen, oranssin ja punaisen eri sävyihin.

Amerikanvalkopyökki on Pohjois-Amerikassa suosittu koristekasvi, jota pidetään eurooppalaista valkopyökkiä (C. betulus) talvenkestävämpänä. Euroopassa sitä kasvaa lähinnä erikoiskokoelmissa. Mustilaan amerikanvalkopyökki tuotiin vuoden 1996 Amerikan keruumatkalta kahtena keruueränä, Kanadan Ontariosta ja Yhdysvaltain Vermontista. Sen hillitty kauneus saattaa kesällä kätkeytyä Arboretumin rehevän ja runsaan kasvuston keskellä, mutta syksyllä sen fantastiset syysvärit eivät jää huomiotta.

Valkopyökit kuuluvat koivukasvien (Betulaceae) heimoon. Euroopanvalkopyökki ei siis nimestään huolimatta ole läheistä sukua pyökeille, vaan sen lähisukulaisiin luetaan esimerkiksi meillä luontaisena kasvava pähkinäpensas (Corylus avellana). Euroopanvalkopyökki on Keski-Euroopan lehtimetsien tyyppilaji, ja sen luontainen kasvualue ulottuu pohjoisessa Ruotsin eteläosiin ja Latviaan. Siitepölyfossiilien perusteella on voitu päätellä sen kasvaneen jääkauden jälkeisellä lämpimällä ilmastokaudella myös Suomessa, ainakin Ahvenanmaalla.

Euroopanvalkopyökki on komea, nopeakasvuinen puu, jolla on kaunismuotoinen, lehtevä latvus ja mielenkiintoinen, muhkurainen, sileänharmaa runko. Syksyisin puuta koristavat pähkinänorkot, joissa lenninsiivelliset pähkinät säilyvät pitkälle talveen. Lämpiminä syksyinä puu saa hienon keltaisen syysvärin. Jos taas pakkaset tulevat liian aikaisin, lehdet kuivuvat paikoilleen ja säilyvät puussa talven yli. Puulle tästä ei ole haittaa.

Talvenkestävyydeltään euroopanvalkopyökit ovat osoittautuneet vaihteleviksi. Tavallisesti valkopyökit saattavat erityisen kylminä talvina paleltua maamme etelärannikollakin, mutta Mustilassa kasvavat valkopyökit, itäpreussilaista alkuperää, ovat selvinneet kylmistäkin talvista vähäisin vaurioin.

Hidaskasvuinen herttavalkopyökki on saanut tieteellisen ja suomenkielisen nimensä herttatyvisistä lehdistään, jotka ovat kookkaammat kuin muilla Suomessa viljellyillä valkopyökeillä. Loppukesällä kehittyvät siemennorkot ovat pitkät ja euroopanvalkopyökkiin (C. betulus) verrattuna kapeat, ketunhäntämäiset. Lehtien varistua ne jäävät koristamaan puuta alkutalveen saakka. Lehtien syysväritys vaihtelee, mutta on parhaimmillaan oranssinpunainen. Vanhemmiten puulle kehittyy liuskoina irtoava kaarna, jolloin ero euroopanvalkopyökkiin on myös talviasussa selvä.

Siellä missä ne hyvin viihtyvät, ovat valkopyökkien monimuotoisen suvun puut arvostettuja koristepuita kauniin kasvutapansa ja tuuhean lehdistönsä vuoksi. Ne sietävät melko monenlaisia kasvupaikkoja ja niin varjoa kuin aurinkoakin. Taimivaiheessa ne ovat jäniksille ja rusakoille vastustamaton talviravintokasvi, joten taimet on syytä suojata verkoilla. Herttavalkopyökki on kotoisin laajalta alueelta Itä-Aasiasta. Oikealla alkuperällä sen pitäisi olla yksi sukunsa kestävimmistä lajeista ja menestyä ainakin eteläisimmässä Suomessa.