Fagus

Mustilan Alppiruusulaaksossa saa ripauksen aidon pyökkimetsän tunnelmaa. Alppiruusulaakson lämpimässä, multavassa maassa ja muun puuston suojassa yksi komea euroopanpyökki ja pari pienempää pärjäävät paremmin kuin Etelärinteellä, missä pyökit paleltuvat maahan asti kylminä talvina, viimeksi 1980-luvun puolivälissä. Nyttemmin ovat nekin puut olleet täysin kestäviä. 

Kestävimpiä pyökkejä on perinteisesti etsitty Ruotsin pohjoisimmista esiintymistä. Mustila on vuoden 2005 Slovakian-keruumatkasta lähtien etsinyt talvenkestäviä pyökkejä myös Itä-Euroopan vuoristoista, joissa pyökin tiedetään paikoitellen sietävän jopa -40 asteen pakkasia.

Hienoimmillaan pyökit ovat keväällä, kun läpikuultavat lehdet päästävät satumaista vihreää valoa lävitseen, sekä lokakuussa kuparin- tai pronssinhehkuisessa syysvärissään.

Amerikan mantereen ainoa pyökkilaji kasvaa yleisenä laajalla alueella Pohjois-Amerikan itäosissa ja muodostaa yleensä sekametsiä mm. sokerivaahteran (Acer saccharum) ja keltakoivun (Betula alleghaniensis) kanssa. Sileän runkonsa ja peittävän lehdistönsä puolesta amerikanpyökki muistuttaa eurooppalaista sukulaistaan (F. sylvatica). Amerikanpyökin lehdet ovat kuitenkin suuremmat ja pidemmät ja runko hieman vaaleamman harmaa, eikä se kasva yhtä kookkaaksi kuin euroopanpyökki.

Mustilan kokemusten perusteella amerikanpyökkiä voidaan pitää ilmastollisesti euroopanpyökkiä kestävämpänä. Etelärinteen yksinäinen amerikanpyökki selvisi niin sotatalvista kuin 1980-luvun pakkasistakin vahingoittumattomana, kun taas lähellä kasvavat euroopanpyökit paleltuvat kylminä talvina lumirajaan saakka. Amerikanpyökki on Suomessa viljeltynä hyvin harvinainen ja vanhoja puita on tiedossa vain muutamia. Näiden talvenkestävyys on kuitenkin ollut niin hyvä, että lajilla voisi olla laajempaakin käyttöä Etelä-Suomen puistoissa ja puutarhoissa.

Arboretum Mustila on etsinyt kestäviä amerikanpyökin siemenlähteitä luontaisen levinneisyysalueen pohjoisosista keruumatkoilla 1996 ja 2002. Keruueristä kasvatetut taimet ovat menestyneet hyvin istutettuna riittävän reheville ja metsäisille kasvupaikoille, mutta avoimilla, alavilla paikoilla kärsineet keväthalloista ja kasvaneet hitaasti.

Euroopanpyökin punalehtisiä lajikkeita on nimetty useita ja nimeämiskäytännöissä vallitsee melkoinen kirjo. Tyypillisesti nimissä esiintyy tavalla tai toisella sana "purpurea". Euroopanpyökin punalehtisten lajikkeiden kerrotaan saaneen alkunsa Thüringenissä Saksassa 1700-luvulla kasvaneesta puusta ja punalehtiset pyökit ilmestyivät ensimmäisen kerran taimistoluetteloihin 1800-luvun alkuvuosina. Niitä on mahdollista lisätä myös siemenestä, joten punalehtisyydessä on astevaihtelua. Lehtien väritys saattaa lajikkeesta riippuen säilyä hyvin tai hävitä lähes tyystin kasvukauden mittaan. Yleensä keväinen lehtien puhkeaminen ja syksyn ruska ovat kuitenkin näyttävän punaisia.

Veripyökki kasvaa suureksi ja pyöreälatvuksiseksi puuksi, joka vaatii paljon tilaa ja saattaa elää satoja vuosia, ei siis mikään pienen pihan koriste! Suomessa puu on osoittautunut melko kestäväksi etelärannikolla, minkä voisi olettaa johtuvan veripyökin melko mantereista alkuperästä.