Mantšuriansaarni muistuttaa kotimaista lehtosaarneamme (F. excelsior), mutta mantšuriansaarnen lehdet ovat huomattavasti kookkaammat ja versot jykevämmät; se näyttää ikään kuin karkeammalla siveltimellä piirretyltä. Viimeisen kasvukauden verso- tai kasvainranka on tylppäsärmäinen. Tuulipölytteiset kukat ilmestyvät ennen lehtiä ja ne ovat sekasopuisia (eli puulla voi olla kaksineuvoisia kukkia tai yksinomaan hede- tai emikukkia taikka sitten näitä kaikkia samassa puussa).
Suurine lehtineen mantšuriansaarni muistuttaa myös kovasti pohjoisamerikkalaista mustasaarnea (F. nigra) ja jotkut kasvitieteilijät pitävätkin näitä kahta saarnea keskinäisinä alalajeina. Luontaisesti mantšuriansaarni kasvaa Itä-Aasiassa harvoissa rinnemetsissä ja valoisissa jokilaaksolehdoissa. Se on luontaisesti sopeutunut mantereiseen ilmastoon, mistä syystä sen pakkasenkesto on kotimaista saarnea parempi, mutta samoin on keväinen hallaherkkyys kahta pahempi. Mantšuriansaarni sopiikin parhaiten kasvatettavaksi halloilta suojaisille paikoille maamme itäosiin.
Saarni esiintyy luonnonvaraisena Etelä-Suomessa ja on kasvupaikkansa suhteen kotimaisista jaloista lehtipuista vaateliain. Se kehittyy parhaiten rehevillä ja erittäin kosteilla rinnemailla. Levinneisyysalueen pohjoisemmat esiintymät ovat kosteita korpia, joissa pohjavesi on liikkuvaa. Viljeltynä saarni menestyy III-vyöhykkeelle asti, suojaisalla paikalla pohjoisempanakin, mutta jos saarnia halutaan kasvattaa puistopuina Keski-Suomessa, täytyy vaihtaa kestävämpiin amerikkalaisiin ja aasialaisiin saarnilajeihin.
Saarni puhkeaa lehteen lehtipuistamme viimeisenä ja pudottaa päätöpariset lehtensä ensimmäisten hallaöiden aikaan. Siemenkimput säilyvät puussa pitkälle talveen, kunnes jää ja tuuli repivät ne irti. Saarnen vaaleahko puuaines on kovaa ja sitkeää ja siksi suosittua esimerkiksi työkalujen, urheiluvälineiden, huonekalujen tai parketin valmistuksessa. Öljypuukasveihin (Oleaceae) kuuluvan saarnen lehtiä ja siemeniä on kansanlääketieteessä käytetty monenlaisten vaivojen hoitoon. Saarnia myös latvottiin syksyisin eli lehdestettiin karjan talviravinnoksi yleisesti aina 1900-luvun alkupuolelle asti.
Mustilan Arboretumin komeimmat saarnet kasvavat Pähkinärinteen länsiosassa. Euroopassa levinnyt saarnensurma saattaa olla uhka myös näille puille; niissä on jo huolestuttavan näköisiä kuivia oksia. Saarnensurmasta on havaintoja jo ainakin Lounais-Suomessa.
Japaninsaarni on mantšuriansaarnen (F. mandshurica) muunnos, joka kasvaa luontaisena Japanin pohjoisilla pääsaarilla, Honšulla ja Hokkaidolla sekä Sahalinin saarella. Vuoristojen viileillä rinteillä japaninsaarni hakeutuu kosteille kasvupaikoille suonreunoille ja jokien varsille havumetsien vallatessa kuivemmat kasvupaikat. Japaninsaarnen puu on arvostettua kauniin kuviointinsa vuoksi, ja Japanissa laji onkin hakkuiden vuoksi harvinaistunut.
Lehtien alapinnan runsaampi karvoitus on nähtävästi ainoa tuntomerkki, jolla japaninsaarni ulkoisesti eroaa mantšuriansaarnesta. Mereisemmän ilmaston puuna se luultavasti viihtyy Suomen oikukkaassa ilmastossa mantšuriansaarnea paremmin. Silti japaninsaarnen kasvurytmi on meikäläisittän hyvin aikainen, ja se menestynee parhaiten istutettuna viileähkölle ja kosteana pysyvälle kasvupaikalle korkeiden puiden tarjoamaan suojaan. Isolehtistä lehtosaarnea muistuttava puu kukkii huomaamattomin kukin aikaisin ennen lehtien puhkeamista ja emipuita koristavat siivekkäät siemenrypäät myöhäiseen syksyyn.