Ilex

Orjanlaakeri (Ilex aquifolium) on läntisessä Euroopassa kasvava ainavihanta puu, jolla on jo esihistoriallisista ajoista alkaen ollut erityinen merkitys muun muassa kelteille ja roomalaisille. Orjanlaakeri on liitetty aina jouluun, sillä kasvin taikavoimien uskottiin olevan voimakkaimmillaan juuri talvipäivänseisauksen aikaan. Orjanlaakerin oksia käytettiin asumusten koristeluun, sillä niiden uskottiin tarjoavan keijuille turvapaikkoja. Ainavihantien lehtien symboliikka liitettiin myös kristilliseen joulunviettoon erityisesti englanninkielisissä maissa.

Orjanlaakeri ei Suomessa ole aivan kestävä. Pihaorjanlaakeri (Ilex ×meserveae) on lähin vastaava jota kylmässä ilmastossa voidaan kasvattaa. Lehtien piikikkyys on tosin pihaorjanlaakerilla hiukan orjanlaakeria hillitympää. Pihaorjanlaakeri on matalakasvuisen sahalininlaakerin (Ilex rugosa) ja orjanlaakerin välinen risteymäryhmä, joka sai alkunsa New Yorkissa 1950-luvulla. Ensimmäiset risteytyksestä syntyneet lajikkeet tulivat markkinoille 1964, ja sittemmin on nimetty useita lajikkeita. Valtaosa kantaa nimessään Blue-alkuosaa, joka viittaa lajikkeiden sinertäviin lehtiin.

Tunnetuimpia lajikkeita Suomessa ovat hedepensas 'Blue Prince' ja emipensas 'Blue Princess'. Niitä on istutettu 1990-luvulla myös Mustilaan, jossa ne hyvin viihtyvät varjoisilla ja suojaisilla paikoilla kuten Terassilla ja Maaherranpolun varressa. Hede- ja emipensaan kasvaessa vierekkäin kehittyy jälkimmäiseen punaisia marjoja, jotka koristavat pensasta pitkälle syksyyn.

Sahalininorjanlaakeri on hyvin matala varpumainen kasvi, jolla on uurteiset nahkamaiset lehdet ja suuret punaiset marjat. Se kasvaa luontaisena Sahalinin saarella Venäjän Kaukoidässä sekä Kuriilien saarilla ja kahdeksan vuoren huipulla Japanissa. Mitä korkeammalla vuoren rinteellä varpu kasvaa, sen matalampana se ryömii ja sen kapeammiksi ainavihannat lehdet käyvät.

Tämän karuihin oloihin sopeutuneen varvun voi olettaa menestyvän myös meillä, varsinkin siellä, missä lumisuoja on joka talvi taattu. Mustilassa se on Etelärinteen länsipäässä menestynyt hyvin useita vuosikymmeniä, ja sitä voitaisiin viljellä laajemminkin.

Amerikkalainen Kathleen Meserve ymmärsi sahalininorjanlaakerin arvon aloittaessaan risteytystyön talvenkestävien orjanlaakerilajikkeiden jalostamiseksi. Sen ja korkeakasvuisempien orjanlaakerien risteymistä on nimetty useita pihaorjanlaakerilajikkeita, joita kannattaa kokeilla meilläkin.

Kesälaakeri on kukka-asetelmista tutun orjanlaakerin (Ilex aquifolium) kesävihanta sukulainen Pohjois-Amerikasta. Tuuhean pensaan korkeus vaihtelee metristä kolmeen metriin, ja se muodostaa tiheän oksiston ja peittävän lehdistön. Kukat ovat pienet ja huomaamattomat. Kesälaakerin suurin koristearvo onkin sen punaisissa marjoissa, jotka kypsyttyään pysyvät oksissa pitkälle talveen. Marjoja muodostuu vain emiyksilöihin, mutta hedepensaita tarvitaan pölytystä varten.

Kesälaakeri suosii kosteita, happamia kasvupaikkoja ja menestyy märilläkin mailla, jopa seisovassa vedessä. Se kukkii ja marjoo parhaiten auringossa, mutta sietää voimakastakin varjoa. Pohjois-Amerikassa kesälaakeria käytetään massaistutuksissa muun muassa veden äärellä, jolloin koristeelliset marjat elävöittävät kauniisti vesielementtiä. Euroopassa kesälaakeri on ani harvoin viljelty, vaikka se hyvällä alkuperällä menestyy hyvin Etelä-Suomea myöten. Mustilaan sitä on tuotu omilta siemenkeruumatkoilta 1990-luvulta lähtien.