Sorbus

Laavapihlajan nimi juontuu sen tyypillisistä kasvupaikoista Itä-Aasian tuliperäisillä, hyvinkin nuorilla laava-alueilla. Se edustaa pihlajien (Sorbus) laajassa suvussa omintakeista ehytlehtisten joukkoa. Lehtien muoto ja pintarakenne tuovat mieleen lähinnä pyökin (Fagus sylvatica), eikä laavapihlajaa ensi näkemältä pihlajaksi tunnistakaan. Lehdet puhkeavat raikkaan vihreinä luonteenomaisessa sik-sak-asennossa ja asettuvat oksille kauniiksi kuvioiksi. Täysin kehittyneinä lehdet ovat tummat ja kiiltävät, syksyllä ne värittyvät keltaisiksi, kellanruskeiksi tai oranssinpunaisiksi. Punaruskeat, kiiltävät oksat ovat koristeellisia lehdettöminäkin.

Laavapihlaja kukkii valkoisin kukinnoin muiden pihlajien tapaan. Sen huomiotaherättävän punaoranssit, pienet ja pitkulaiset marjat poikkeavat ulkonäöltään tutuimmista pihlajista. Marjat eivät iloksemme näytä ensimmäisinä joutuvan lintujen korjaamiksi ja koristavatkin puuta usein pitkälle talveen. Kun runkokin on kaunis, juuri enempää ei pihapuulta voi toivoakaan.

Valoisalla paikalla laavapihlaja kasvaa suppeahkoksi, keilamaiseksi puuksi. Muutoin siitä tulee monirunkoinen, iso pensas. Mustilassa kasvaa laavapihlajia sen luontaisen kasvualueen eri puolilta, joten niiden kasvutapaa, ominaispiirteitä ja kestävyyttä päästään pian vertailemaan.

Amerikanpihlaja on nimensä mukaisesti kotoisin Pohjois-Amerikan koilliosasta, jossa sen luontaisia kasvupaikkoja ovat kosteat rinteet ja soitten laitamat sekä kallioympäristöt. Ulkoiselta olemukseltaan amerikanpihlaja muistuttaa suuresti tuttua kotipihlajaamme (S. aucuparia). Kooltaan se jää kotipihlajaa pienemmäksi ja usein pensasmaiseksi. Muina eroina ovat esimerkiksi päätesilmut, jotka amerikanpihlajalla ovat tahmeat, kotipihlajalla kuivat.

Amerikanpihlajan syksyiset marjatertut ovat suuria, niissä on runsaasti kirkkaanpunaisia marjoja, jotka kooltaan ovat kotipihlajan marjoja pienemmät. Talvenkestävyytensä ja sitkeytensä johdosta amerikanpihlaja on käyttökelpoinen koristepensas. Viljelyssä amerikanpihlajan nimellä on kuitenkin usein komeapihlajaa (S. decora).

Kun näkee ensi kertaa saksanpihlajan tuulessa välkehtivät, alapuolelta valkonukkaiset lehdet, ei heti tunnistaisi puuta pihlajaksi. Se kuitenkin edustaa suurta euraasialaista pihlajien alasukua, jota monet puulajitieteilijät haluaisivat pitää omana Aria-kasvisukunaan. Olennaisin tuntomerkki kaikille noille 27 lajille on ehytlehtisyys.

Saksanpihlaja on pieni- tai keskikokoinen, kasvutavaltaan kauniisti pyöreähkö tai leveähkö munanmuotoinen puu. Sen kookkaat, jopa 12-senttiset, pyöreätyviset ja puikeansoikeat lehdet ovat alapinnaltaan tiheästi vaaleakarvaiset. Silmuistaan puhkeavat lehdet muistuttavat keväällä hetken aikaa avautuvia magnoliankukkia. Varsinaiset kukinnot puhkeavat pihlajien tapaan kesemmällä lehtien ollessa jo täysikokoisia. Myös valkea huiskilokukinto on tiheäkarvainen. Syysväri on keltainen, ja pitkulaiset marjat vaihtavat kypsyessään väriä vihreästä keltaisen kautta oranssiin ja punaiseenkin.

Saksanpihlaja on siemenestä lisääntyvänä hyvin vaihteleva, ja Mustilankin saksanpihlajat poikkeavat hiukan toisistaan alkuperästä riippuen. Lajikkeitakin on tästä Euroopassa suositusta katupuusta kehitetty, muiden muassa 'Majestica' ja ' Magnifica'. Nuori 'Lutecens'-lajikkeen lehti on yltä ja alta harmaakarvaisena kuin villalapanen.