Sorbus

Tämän ystävän tapaa maassamme liki kaikkialta, ulkoluodoilta kallioharjanteen suojaan kyyristyneenä ja aina ylös Lapin tuntureille asti. Kotipihlaja onkin maapallolla pohjoisimpana luontaisesti kasvava pihlajalaji. Kalevan kansa on aina arvostanut sitä. Se on ollut esi-isillemme pyhä puu, jonka kaatamisen arveltiin tuovan huonoa onnea taloon. 1980-luvulla tehdyssä selvityksessä todettiin, että joka neljännessä pihassa kasvoi yhä pihlaja.

Tyypillisenä pioneeripuuna kotipihlaja kasvaa alkukesästä vitkastelematta. Kasvu päättyy varhain päätesilmun muodostumiseen ja pihlaja alkaa kerätä voimia valmistautuessaan seuraavan kevään kasvuun. Puu kukkii alkukesällä tuoksuvin, valkein huiskilokukinnoin. Pölyttyneestä kukasta kehittyy lähes pyöreä, tumman- tai oranssinpunainen marja. Marjat kelpaavat hyvin paitsi lintujen, myös ihmisten syötäväksi, joskin ovat yleensä happamia.

Pihlajan puuaines on keskikovaa ja sitkeää ja se onkin ollut tärkeä tarvepuuna. Kuriositeettina on mukava tietää, että luontaisista puistamme pihlajalla on polttopuuna korkein lämpöarvo, koivuakin (Betula) suurempi.

Japaninpihlaja kasvaa laajalla alueella itäistä Aasiaa, erityisesti Japanissa ja yleensä vuoristoalueilla. Tämän suuresti muuntelevan pihlajalajin on kuvannut tieteelle ruotsalainen pihlajatietäjä Theodor Hedlund. Suomeen ensimmäiset puut on istutettu 1950-luvun lopulla, mutta kaupallisesti japanininpihlajaa on viljelty vasta 1990-luvulta lähtien, edelleen hyvin harvinaisena, vaikka se on komea ja talvenkestävä koristepuu.

Japaninpihlaja on laajalla levinneisyysalueellaan monimuotoinen ja kasvaa joko pensasmaisena tai kymmeneen metriin yltävänä, melko pystyoksaisena ja keilamaisena puuna. Silmut ovat jonkin verran tahmeat ja kertolehtien lehdykät pitkäsuippuisia, toissahaisia. Lehdet ja kukinnot ovat yleensä kookkaammat kuin kotimaisella pihlajalla. Sahalinin saarelta peräisin olevilla japaninpihlajilla on komean punainen lehdistön kevätväri.

Japaninpihlaja erottuu kotipihlajasta (S. aucuparia) erityisesti syysvärityksellä, joka on usein mahtava punakeltainen tai hehkuvan viininpunainen ryöpsähdys. Mustilassa on hyvä mahdollisuus vertailla eri alkuperää olevia puita niin kasvutavan kuin syysvärityksenkin osalta, sillä täällä kasvaa japaninpihlajia Sahalinilta, Hokkaidolta ja Keski-Koreasta. Kaikki ovat menestyneet hyvin, mutta ulkoinenkin vaihtelu niiden välillä on suurta.

Komeapihlaja on kotoisin Pohjois-Amerikan koillisosasta, jossa se kasvaa tyypillisimmillään jokien ja järvien kivisillä rannoilla. Se muistuttaa paljon kotimaista kotipihlajaamme (S. aucuparia), mutta on siihen verrattuna roteva, paksuversoinen ja suurilehtinen. Myös kukka- ja marjatertut ovat leveät ja näyttävät. Komea lehdistö ja kukinta, runsaslukuiset pienet punaiset marjat sekä talvenkestävyys ovat hyviä ominaisuuksia, joilla komeapihlaja on ansainnut paikkansa suomalaisessa viherrakentamisessa.

Komeapihlaja eroaa lähisukulaisista amerikanpihlajasta (S. americana) isommilla lehdillä, kukilla ja kukinnoilla sekä kasvamalla muutenkin kookkaammaksi ja usein yksirunkoiseksi. Kukinta alkaa noin kymmenen päivää amerikanpihlajan jälkeen. Kotipihlajasta komeapihlajan voi varmimmin erottaa päätesilmuista: ne ovat lähes mustat, hyvin tahmeat ja kärkiosiltaan karvaiset.

Komeapihlajia tulisi käsitellä ryhmänä, sillä niitä on eri tahoilla viljelyssä erilaisia, hieman toisistaan poikkeavia alkuperiä. Ne ovat kaikki apomikteja; saman puun siemenjälkeläiset ovat siis identtisiä keskenään.