Marjakuusten (Taxus) sukuun kuuluu kahdeksan lajia, jotka ovat ulkomuodoltaan ja ominaisuuksiltaan hyvin paljon toistensa kaltaisia. Kaikki ovat myrkyllisiä, hidaskasvuisia ja pitkäikäisiä havupensaita tai -puita. Marjakuuset ovat kaksikotisia: hedepuut tuottavat siitepölyä, emipuihin taas kehittyvät syksyllä punaiset marjakävyt, joissa marjamainen siemenvaippa eli arillus peittää siemenen miltei kokonaan.
Suomessa kestävin ja ainakin menneellä vuosisadalla yleisimmin istutettu laji on japaninmarjakuusi, joka kasvaa luontaisena itäisessä Aasiassa tuoreissa, runsasravinteisissa havu- ja sekametsissä. Se on kasvutavaltaan yleensä pensasmainen, kookkaimmillaan kuitenkin jopa 15 metrin korkuinen puu, jonka oksat ovat pitkät, laakeat ja ylöspäin kohenevat monien Kaukoidän havupuiden tapaan. Neulasten väri on kelmeämmän vihreä kuin euroopanmarjakuusella.
Japaninmarjakuusen toi Eurooppaan 1860-luvulla skotti Robert Fortune. Euroopanmarjakuusta (Taxus baccata) talvenkestävämpänä siitä tuli suosittu koristekasvi. Mustilaan japaninmarjakuusi saatiin ensi kertaa 1906 siemeninä Keski-Honshulta, Kiin niemimaalta. Nämä marjakuuset kasvavat nyt jo puumaisina tammimetsään virtaavan puron länsipuolella. Myöhemmin on eri puolilla Arboretumia kokeiltu useita muita alkuperiä, jotka kaikki ovat menestyneet euroopanmarjakuusta paremmin.
Pääosin Japanissa kasvava laji on osoittautunut huomattavasti kestävämmäksi kuin Suomessa ainoastaan Ahvenanmaalla luontaisesti esiintyvä euroopanmarjakuusi (Taxus baccata). Japaninmarjakuusi menestyy hyvin aina vyöhykkeelle V.
Lajia käytetään ennen kaikkea viherrakentamiseen, johon se soveltuu hyvin pienen kokonsa ansiosta. Marjakuusen haittapuolena on kuitenkin pidettävä sen myrkyllisyyttä.
English
Svenska
Suomi
Русский