Tuijalaakso

Kun tuoksumyrtin näkee ensimmäisen kerran, jäävät aivot sutimaan: mihin porukkaan tämä kuuluu? Kasvi näyttää saniaismaiselta, mutta on puuvartinen. Englanninkielinen nimikin on Sweet Fern, imelä saniainen. Osoittautuu, että tuoksumyrtti on sukua suomyrtille (Myrica gale), jota kasvaa luonnonvaraisena Suomessa järvien ja meren rannoilla. Molemmat ovat matalia, voimakastuoksuisia pensaita ja kuuluvat myrttikasvien (Myricaceae) heimoon.

Tuoksumyrtin alkuperäiset kasvupaikat ovat erittäin karuja; niitä vastaisi lähinnä sen istuttaminen hiekkatielle. Vaikka ihan kirjaimellisesti ei kasvuolosuhteita tulkitsekaan, voi ottaa niistä vihjeen. Mustilassakin istutuspaikkaa on parannettu tuomalla sinne hiekkaa. Kaksi tuoksumyrttiä kasvaa Tuijalaaksossa, polun varressa valoisassa paikassa lammen liepeillä. Ne on kasvatettu Kanadan Ontariosta lajin levinneisyysalueen pohjoislaidalta kerätyistä olevasta siemenistä. Ohikulkijan kevyestikin hipaistessa lehdistä löyhähtää voimakas, aromaattinen tuoksu.

Soma pikkuinen metsäalppikello on kotoisin vuoristosta, mutta kyllä se viihtyy tasamaallakin. Tärkein edellytys on riittävä varjo. Metsäalppikellon lehdet ovat munuaismaisia, melko paksuja ja jäykkiä ja ne säilyvät talven yli vihreinä. Havupuut ovat parhaita suojan antajia, etenkin keväällä kun lehtipuissa ei vielä ole lehtiä ja aurinko paistaa lämpimästi. Auringossa alppikellon lehdet vaalenevat ja niihin voi jopa tulla ruskeita, kuivia laikkuja.

Puolipyöreästä lehtituppaasta nousevat alkukesällä kukkavarret, joissa on violetinsinisiä, nuokkuvia, ripsureunaisia kellokukkia. Siemenvaiheessa kukkavarsien pituus on kaksinkertainen, jotta tuuli ravistelisi siemeniä etäämmäs emokasveista. Myös jotkut pienet maaeläimet näyttävät kuljettavan siemeniä, koska uusia taimia voi ilmaantua kauaskin. Mustilassakin on huomattu, että Pohjoisrinteellä kasvavat alppikellot ovat hiljalleen runsastuneet. Makedonianmäntymetsikössä (Pinus peuce) alppikellokasvusto on sen sijaan pysynyt melko saman laajuisena. Menestymisero voi selittyä alkuperäerolla, sillä Pohjoisrinteen alppikellot ovat melko nuorta perua 1990-luvulta, kasviharrastaja Kaj Frimanin matkoillaan keräämistä ja Mustilaan kylvämistä siemenistä. Useasti on Mustilassa saatu havaita, että oikeasta ilmastosta kerätty luonnonkanta menestyy länsieurooppalaisia perinteisiä puutarhakantoja paremmin.

Kapealehtikalmiaa kasvaa laajana kasvustona Mustilan Tuijalaaksossa lammen liepeillä. Ainavihanta varvikko kukkii heinäkuussa. Silloin ylimmissä lehtihangoissa on runsaasti pieniä, avoimen maljamaisia, ruusunpunaisia kukkia, joiden yläpuolella on kimppuina uusia lehtiä ikäänkuin kruununa.

Luontaisena kapealehtikalmia kasvaa Pohjois-Amerikan itäosissa karuissa kangasmetsissä, nummilla, soilla ja kalliomailla. Sillä on useita englanninkelisiä nimiä, jotka kuvaavat sen myrkyllisyyttä, esimerkiksi Sheep-poison, lammasmyrkky, Lamb-kill, karitsansurma ja Calf-kill, vasikansurma.

Kalmia-suvun on nimennyt Carl von Linné suomalaisen apostolinsa Pehr (Pietari) Kalmin mukaan. Linné lähetti Kalmin 1700-luvun puolivälissä neljä vuotta kestäneelle tutkimusmatkalle Pohjois-Amerikkaan. Matkatuomisina hänellä oli monta sataa kasvia, niiden joukossa myös kapealehti- ja leveälehtikalmia (Kalmia latifolia).