Tuijalaakso

Kuusi on toiseksi yleisin puulajimme. Kun mannerjää suli ja vetäytyi, oli kuusi viimeinen puu, joka levisi Suomeen, idästä länteen eli toista tietä kuin muut puumme. Noin 5000 vuotta sitten kylmennyt ilmasto ja lisääntynyt kosteus vahvistivat kuusen kilpailuasemia suhteessa paljon varhemmin saapuneisiin lehtipuihin. Nykyisen metsänrajansa kuusi saavutti 3000 vuotta sitten jääden hieman mäntyä alemmalle korkeustasolle ja etelämmäksi.

Kuusen levinneisyysalue on valtaista ja ulottuu Atlantin tuntumasta Venäjän Kaukoitään Amurille asti. Pohjois-Euroopassa ja Siperiassa kasvavaa siperiankuusta (Picea obovata tai Picea abies subsp. obovata) toiset pitävät itsenäisenä lajina tai alalajina. Se on sopeutunut mantereisempaan, kylmempään ilmastoon ja karummille kasvupaikoille, ja eroaa euroopankuusesta (subsp. abies) ulkonaisesti vain lyhyemmän, pyöreäsuomuisen kävyn perusteella. Euroopankuusen kävyt ovat pitkät ja käpysuomut teräväkärkiset. Suuri osa Suomessa kasvavista kuusista on euroopan- ja siperiankuusen välimuotoa (subsp. × fennica).

Kuusi oli yksi Mustilan Kotikunnaanmäen Pohjoisrinteen pääpuulajeista ennen arboretumin perustamista. Osa näistä reippaasti yli 100-vuotiaista kuusikoista on yhä jäljellä loihtimassa aarniometsämäistä tunnelmaa. 2000-luvulla vanhoja kuusikoita on myös menetetty. Kuuset saavuttavat vähitellen luonnollisen ikänsä pään ja altistuvat erilaisille tuhoille. Lue lisää »

Valeatsaleat ovat niin läheistä sukua atsaleoille, että niitä on äskettäin ehdotettu vietäväksi samaan sukuun. Kukattomana pensas on hyvin atsalean näköinen. Kukat ovat kuitenkin pieniä, punertavia ja kellomaisia, enemmän mustikan kuin atsalean kukkia muistuttavia. Lehdet ovat sinertävänvihreitä, tahmeita ja voimakkaan tuoksuisia ja kasvavat kauniina kiehkuroina. Ne saavat oranssinruskean syysvärin ja karisevat talveksi.

Luontaisesti ruostevaleatsalea kasvaa Pohjois-Amerikan länsiosien vuoristometsissä, varjoisissa märissä paikoissa. Suomessa se kannattaa istuttaa kuten alppiruusut, ilmavaan, happamaan, turvepitoiseen maahan. Riittävän hyvän alkuperän pitäisi kestää hyvin koko Etelä-Suomessa. Mustilan valeatsaleat on tuotu Kanadan Brittiläisestä Kolumbiasta siemeninä 1995 ja viihtyvät hyvin Tuijalaaksossa lammen liepeillä melko kosteassa paikassa.

Quinault-intiaanit uskoivat, että nainen saa miehen rakastumaan itseensä heiluttamalla haaroittunutta valeatsalean oksaa.

Hemlokkien (Tsuga) suku on saanut tieteellisen nimensä suoraan japaninkielen hemlokkia tarkoittavasta tsuga-sanasta. Japaninhemlokki on toinen suvun kahdesta japanilaisesta lajista, ja kasvaa luontaisena Honshun saarella 900–2200 metrin korkeudella vuorten ylärinteillä melko lähellä metsänrajaa. Parhailla kasvupaikoilla se saavuttaa jopa 25 metrin pituuden, mutta jää ylärinteillä matalaksi pensaaksi. Latvus on muihin hemlokeihin verrattuna häkellyttävästi lehtipuumaisen tuuhea ja leveä. Neulaset ovat alapuolelta voimakkaan hopeanvalkoisia ja keskenään eripituisia, leveitä ja lovipäisiä. Hyvinä siemenvuosina oksat kerrassaan täyttyvät siroista sormenpäänkokoisista kävyistä.

Vanhoja, komeita japaninhemokkiryhmiä kasvaa useilla maisemallisesti tärkeillä paikoilla Mustilan maisemassa. Ensimmäiset puut A. F. Tigerstedt hankki 6-vuotiaina taimina Pietarista 1906. Uusimmat istutukset ovat peräisin vuonna 1991 Japanista saadusta siemenerästä, jonka keruupaikka on Kison laakso, Naganon prefektuurissa. Vaikka japaninhemlokit ovat kehittyneet Mustilassa todella komeiksi puiksi, täysin kestäviä nämä mereisen ilmaston asukit eivät ole. Tavallista kylmempinä talvina puut saavat neulasvaurioita, ja onpa kookkaita puita kokonaan kuollutkin viimeksi 1980-luvun pakkastalvina.