Tuijalaakso

Pohjois-Amerikan länsirannikon ilmasto suosii ennätyksellisiin mittoihin kasvavia puita, ja yksi näistä mahtipuista on jättituija. Se kasvaa kotiseudullaan jopa 70-metriseksi, järeäksi havupuuksi, jolla on ruskeanharmaa, säikeinen kuori ja kiiltävät suomumaiset lehdet.

Jättituija oli aikoinaan monille länsirannikon alkuperäiskansoille tärkein puulaji, jonka ympärille kiertyi koko heimon elämä. Siitä valmistettiin talot ja kanootit, tehtiin vaatteet ja saatiin lääkkeet. Ukkosenjumalan kotipaikaksi tiedetty jättituija pystytettiin haidaintiaanien taloihin eräänlaisiksi ukkosenjohdattimiksi. Toteemipaalut tehtiin aina jättituijasta, joka säilyy lahoamatta vuosikymmenet. Kunnioituksen osoitusta puuta kohtaan osoittaa sekin, että niitä opittiin hyödyntämään kaatamatta puita. Puun kyljestä veistettiin lankkuja ja puu yleensä toipui käsittelystä jatkaen elämäänsä jopa vuosisatoja.

Jättituijaa on viljelty Suomessakin jo lähes sadan vuoden ajan melko harvinaisena. Mereisen ilmaston puuna se viihtyy parhaiten maamme etelä- ja luonaisrannikolla. Sisämaassa ankarat talvet tekevät puista yleensä selvää, ellei alkuperä ole meille aivan sopivaa. 1930-luvulla Mustilaan kostealle pohjoisrinteelle istutetut, nyt jo yli 20-metriset puut kuitenkin osoittavat, että hyvällä alkuperällä ja sopivalla kasvupaikalla jättituija voi sisämaassakin kasvaa melkoiseksi jättiläiseksi.

Kanadantuijan tyypillisiä kasvupaikkoja sen kotiseudulla Pohjois-Amerikan koillisosissa ovat suot ja jyrkät kallionsyrjät, joilla muiden puiden kilpailu on vähäistä. Kanadantuija on hidaskasvuinen ja voi elää kituuttaa hyvinkin vanhaksi. Jopa 1650 vuoden kunnianarvoisa ikä on laskettu kaadetun puun vuosirenkaista.

Arbor vitae, elämänpuu, kuten eurooppalaiset tulokkaat kanadantuijan nimesivät, on ensimmäisiä vanhalle mantereelle tuoduista amerikkalaisista puulajeista. 1500-luvulla Eurooppaan tuodulla tuijalla uskottiin olevan lääkinnällisiä ominaisuuksia. Se saavutti nopeasti suosiota myös koristepuuna, ja siitä on sittemmin nimetty satoja kasvutavaltaan ja väritykseltään poikkeavia lajikkeita.

Suomessa talvenkestävä ja koristeellinen kanadantuija on yleinen pensasaitoina ja vanhan kulttuurimaiseman koristepuuna. Uudemmissa pihoissa näkee lähinnä erilaisia tiiviitä ja hidaskasvuisia pilari-, pallo- ja kartiomaisia mutantteja.

Arboretum Mustilassa kanadantuijaa on viljelty myös koristevihreäksi 1930-luvulta lähtien. Parin hehtaarin istutuksesta on vuosittain leikattu koristehavuja seppelesidontaan sekä muuhun kukkakauppakäyttöön.

Karoliinankellovaivero on kaunis, parimetriseksi varttuva ainavihanta pensas, joka koristautuu jo syksyllä näyttävin kukkatertuin. Pystyissä toispuoleisissa tertuissa nuput talvehtivat odottaen seuraavan kevään kukintaa. Silloin niistä aukeaa pitkä rivi valkoisia, pieniä kelloja.

Kanervakasveihin kuuluvaan kellovaiveroiden sukuun luetaan vain seitsemän lajia, joista valtaosa kasvaa luontaisena Itä-Aasiassa. Karoliinankellovaivero on suvun ainoa luonnonvarainen edustaja Amerikassa. Harvinaisena eteläisten Appalakkien rinteillä kasvava pensas on kaikilta osiltaan myrkyllinen, joten se ei päädy talvellakaan sorkkaeläinten tai jänisten ruokalistalle.

Japaninkellovaiverolajikkeita (Pieris japonica) näkee usein puutarhamarkettien myyntitiskeillä, vaikka ne eivät yleensä ole meillä kestäviä. Karoliinankellovaivero on sen sijaan osoittautunut ainakin Etelä-Suomessa täysin kestäväksi. Silti tätä näyttävää, alppiruusujen seurassa hyvin viihtyvää pensasta ei juurikaan ole tarjolla taimimyymälöiden valikoimissa. Yhdysvalloissakin karoliinankellovaiveroa käytetään vain harvoin puutarhakasvina, vaikka se terveytensä ja kauneutensa puolesta sen hyvin ansaitsisi.