Tuijalaakso

Ohotanalppiruusu (Rhododendron aureum) on suurilehtisistä alppiruusuista kaikkein pohjoisimmaksi levinnyt. Sitä kasvaa Itä-Siperiassa, Ohotanmeren rannoilla, Kamtšatkalla, Sahalinin ja Kuriilien saarilla, Japanissa sekä Mantšurian ja Korean vuoristoissa, yleensä puurajalla ja sen yläpuolisella paljakalla. Sen talvenkestävyys onkin erittäin hyvä, tosin sitä on pidetty muista syistä vaikeana viljellä. Venäjän Kaukoidässä Amurin alueella ja rannikkoalueella kasvaa myös tämä ohotanalppiruusun metsämuoto, korpialppiruusu, jota venäläiset pitävät joskus omana lajinaankin (Rhododendron hypopitys). Korpialppiruusu kasvaa tuoreissa kuusimetsissä ja on korkeampikasvuinen ja kaikilta osiltaan kookkaampi kuin tavallinen vuoristomuoto.

Länsimaissa korpialppiruusu on kirjallisuustietojen mukaan täysin tuntematon viljeltynä. Mustilassa se on kuitenkin kasvanut jo 1980-luvun alusta lähtien, sillä suomalais-neuvostoliittolainen retkikunta oli kerännyt sen siemeniä Amur-joen alajuoksulta syksyllä 1976. Pensaat istutettiin Tuijalaaksoon viileään, kosteaan painanteeseen, jossa ne ovat menestyneet erinomaisesti ja kasvaneet kaunismuotoisiksi, tuuheiksi ja runsaan puolen metrin korkuisiksi. Kukat ovat vaaleankeltaiset ja puhkeavat toukokuun alkupuolella heti lumen sulettua. Kukinta on ollut Mustilassa niukkaa johtuen luultavasti valon puutteesta ja liian pitkästä kasvukaudesta. Varhain puhkeava lehdistö kärsii joinain vuosina myöhäisistä keväthalloista.

Sama alkuperä on menestynyt hyvin ja kukkinut Oulussa ja Kuusamossa asti. Näyttääkin siltä, että korpialppiruusu on Itä- ja Pohjois-Suomen kasvi, joka pitää vakaasta, mantereisesta ilmastosta ja pitkistä, lumisista talvista.

Kanadanatsalea on vaatimaton pieni pensas, joka sopeutuu hyvin Suomen ilmastoon, onhan se levinneisyydeltään maailman pohjoisin atsalea. Se kasvaa Pohjois-Amerikassa ja selviytyy jopa Kanadan itäosien puoliarktisessa havumetsävyöhykkeessä Labradorin niemimaalla.

Kanadanatsalean löytää varsinkin luontaisen alueensa eteläosissa soilta ja purojen varsilta. Pohjoisempana se viihtyy myös kuivemmilla kasvupaikoilla. Se voi muodostaa soisilla kasvupaikoillaan meikäläisen suopursun tapaan metrin korkuiseksi kasvavaa yhtenäistä tiheikköä. Kanadanatsalea kukkii ennen muita atsaleoja lehdettömänä violetein tai joskus harvemmin valkoisin, pienin mutta siroin kukin. Kukinta-aikaan tuollainen tiheikkö voi olla sykähdyttävä näky muuten melko yksitoikkoisessa pohjoisessa havumetsässä.

Kanadanatsaleaa soveltuisi Suomessakin käytettäväksi kosteiden, jopa ajoittaisen märkyyden vaivaamien kasvupaikkojen massaistutuksiin, sekä luonnontilaisen kaltaisiin ympäristöihin, joissa sen jalostettuja atsaleoja pienemmät kukat ovat edukseen.

Pursut (Ledum) saivat olla omana sukunaan yli 200 vuotta, aina Linnén ajoilta alkaen, kunnes ne molekyylisystematiikan tutkimuksiin perustuen 1990 yhdistettiin alppiruusujen Rhododendron-sukuun. Pursujen läheistä sukulaisuutta alppiruusujen kanssa todistavat monet onnistuneet risteytykset pursujen ja alppiruusujen välillä.

Japanissa ja Sahalinin saarilla kasvaa japaninpursu (R. diversipilosum). Se muistuttaa suopursua, kukat ovat samannäköiset ja -kokoiset, mutta sen lehdet ovat leveämmät ja kookkaammat ja se on voimakaskasvuisempi. Japaninpursu eroaa muista pursulajeista jonkin verran suippokärkisemmistä lehdistään, joiden alapintaa peittää tiheä kerros lyhyitä, valkoisia karvoja. Lehtisuonilla on lisäksi pitkiä, karkeita, ruskeita karvoja.

Japaninpursulla on ominainen ryytimäinen tuoksunsa, joka muistuttaa suopursun tuoksua. Mustilan pensaat on saatu Helsingin yliopiston siemenkeruumatkalta Hokkaidolta 1993.