Tuijalaakso

Suopursu on alppiruusu! Pursujen (Ledum) suku yhdistettiin alppiruusujen Rhododendron-sukuun 1990 perustuen molekyylisystematiikan tutkimuksiin. Suomalainen tutkija Harri Harmaja on nimennyt uudelleen useimmat tunnetut pursulajit, mukaan lukien tutun suopursumme, jonka tieteellinen nimi on nyt Rhododendron tomentosum (ent. Ledum palustre). Pursut risteytyvät eräiden alppiruusujen kanssa, mikä osaltaan todistaa sukulaisuussuhteesta.

Itä-Aasiassa kasvaa useita pursulajeja, joiden tutkiminen ja tarkka määrittely on vielä osin kesken. Idänpursu (R. hypoleucum) muistuttaa kukinnaltaan kotimaista suopursua, mutta idänpursun lehdet ovat leveämmät ja kookkaammat ja kasvu voimakkaampaa. Lehtien alapinnalla on runsaasti valkoisia, kiharaisia karvoja ja niukasti ruskeita karvoja. Idänpursu on saatu Mustilaan siemenkeruumatkalta Amurinmaalta 1976, ja vuodesta 1980 lähtien pensaat ovat menestyneet hyvin Tuijalaaksossa pitkospuiden vieressä, josta ohikulkijat löyhyttelevät nenäänsä lehtien pistävää tuoksua.

Nukka-alppiruusu on kotoisin Kaukasukselta, jossa se kasvaa noin 800–2000 metrin korkeudella vuoristossa puurajan tuntumassa ja sen yläpuolella. Se on yksi kaikkein kestävimmistä villialppiruusuista, ja jo lehdistönsä puolesta upea koristepensas. Sen uudet lehdet ja versot ovat hopeanvalkoisen nukan peittämät. Lehtien alapinnalla samettinen, käteen lämpimältä tuntuva nukka säilyy vuodesta toiseen. Monille vuoristoalppiruusuille tyypillinen nukkapinta auttaa kestämään ajoittaisia kuivia olosuhteita. Kesäkuun toisella viikolla puhkeavat kukat ovat suuria, vaaleanvioletteja tai -punaisia, terälehtien reuna on aaltoileva.

Mustilaan nukka-alppiruusu saapui viimeistään 1920-luvulla ensimmäisten alppiruusujen joukossa ja se on ollut yksi arboretumin kestävimmistä ja näyttävimmistä villialppiruusuista. Pensas on Mustilassa niin kuin luonnossakin hyvin monimuotoinen. Toisilla lehtien nukka on valkoinen, toisilla punaruskea tai harmahtava. Kaikkein suurikukkaisimmat nukka-alppiruusut kasvavat Tuijalaaksossa, mutta kaunismuotoinen, upean pyöreä ja tuuhea pensas löytyy myös Havuterassilta.

Nukka-alppiruusua on käytetty talvenkestävien alppiruusujen jalostustyössä jo yli sadan vuoden ajan. Tunnetuimpia ovat Saksassa jalostetut Seidel-risteymät. Nukka-alppiruusua ja Seidel-risteymiä on käytetty myös Helsingin yliopiston talvenkestävien alppiruusujen jalostusohjelmassa. Jalostustyön tuloksena syntyneitä lajikkeita on ollut myynnissä vuodesta 1990 lähtien.

Palsamipihta on Pohjois-Amerikan laajimmalle levittäytynyt pihtalaji. Siellä se kasvaa soilla ja kangasmaiden reunoilla muodostaen usein sekametsiä lehtipuiden, kanadanlehtikuusen (Larix laricina) sekä musta- ja valkokuusen (Picea mariana ja P. glauca) kanssa. Palsamipihdan neulasista lähtee hierottaessa lajille ominainen palsamin tuoksu. Aromaattinen tuoksu ja säännöllisen kartiomainen kasvutapa ovat varmasti osaltaan syynä palsamipihdan suosioon joulupuuna kotiseudullaan Kanadassa, mutta myös kauniin tummanvihreät neulaset säilyvät hyvin sisäänkannettuna.

Suomessa palsamipihta on toiseksi yleisin pihtalaji, ja sitä käytetään pääasiassa koristepuuna puistoistutuksissa. Palsamipihta risteytyy herkästi siperianpihdan (A. sibirica) kanssa ja usein istutuksissa onkin mukana lajiristeymiä. Metsään istutettuna palsamipihta myös kylväytyy spontaanisti ja luonnontaimet muodostavat tiheän maton pihtametsiköiden alle.

Palsamipihta ei ole vaatelias ravinteiden suhteen. Se pärjää Mustilassa myös kangasmaalla, joskin jää pieneksi kaikkein karuimmilla kasvupaikoilla. Mustilassa palsamipihtaa kasvaa useina metsiköinä, jotka istutettiin tanskalaisen Johannes Rafnin hankkimista siemenistä jo arboretumin alkuaikoina. Siementen tarkasta keruupaikasta ei ole tietoa.