Alnus

Tervaleppä on yleinen Kokkola–Iisalmi–Nurmes-linjan eteläpuolella, mutta tätä rantojen ja rehevien korpien puuta tapaa Perämeren pohjukkaan ja eteläiseen Lappiin asti. Parhaimmillaan tervaleppä on mahtava tammimainen maiseman komistus. Vapaassa tilassa oksista tulee vahvoja ja latvuksesta leveä.

Tervalepän nimi tulee tahmeasta vuosikasvusta. Tervaleppä on tuulipölytteinen ja elävöittää keväistä maisemaa norkkokukinnoillaan noin viikkoa ennen harmaaleppää (A. incana), huhti–toukokuun vaihteessa. Siementen varistua talvella kuivista "lepänkävyistä" koituu rannoilla lisäaskaretta kalamiehille näiden selvitellessä verkkojaan.

Rantapuiden veteen ulottuvat juurenkärjet ovat huomiotaherättävän kirkkaanpunaisia. Leppien ominaisuuksiin kuuluu yhteistoiminta ilman typpeä sitovan Franklinia-sädesienibakteerin kanssa. Tästä syystä leppä ei koe tarpeelliseksi siirtää syksyisin lehtivihreän aineksia runkoon ja juuriinsa, vaan varistaa lehtensä vihreinä. Näin syntyvä karike parantaa metsämaata.

Tervaleppä ei tee juurivesoja, mutta tyvi- ja kantovesoja kyllä. Tervaleppä sietää hyvin leikkausta, ja Pohjanlahden rannoilla siitä on kasvatettu pensasaitojakin. Koristepuuna se on harvinainen, mutta kaunis ja käyttökelpoinen. Metsänhoidossakin tervalepät on syytä pitää arvossa, sillä kauniin punertavalle leppäpuulle on monenlaista käyttöä.

Metsärajalle saakka pohjoisessakin kasvava harmaaleppä tekee luonnossa tärkeää pioneerityötä. Se kasvaa aluksi pensasmaisena, mutta ehtii lyhyen ikänsä aikana rehevimmillä paikoin lähes 20 metrin korkuiseksi. Varistaessaan lehdet syksyisin vihreinä ja sitoessaan juuristonsa avulla typpeä harmaaleppä parantaa käsiteltyjä maita kuten loppuunnostettujen sorakuoppien luiskia. Nopeakasvuisena puuna se on myös mainiota suojapuustoa aremmille puuvartisille.

Tervalepästä (A. glutinosa) harmaalepän erottaa muun muassa himmeänvihreistä, molemmin puolin karvaisista lehdistä ja kauniin harmaalaikkuisesta rungosta. Keltaisten hedenorkkojen siitepöly vapautuu jo helmikuusta alkaen huhtikuun lopulle, ennen lehtien puhkeamista. Emikukat ovat kansanomaisesti käpyjä ja kalamiehille kiusallisen tuttuja verkkojen selvittelystä.

Harmaalepästä on löydetty eri tavoin poikkeavia lehtimuotoja, joita kasvatetaan lajikkeina. Useimmat ovat sirosti liuskoittuneita, kuten Mustilassakin kasvava liuskaharmaaleppä (A. incana 'Laciniata').

Ulkomaisten kasvilajien menestymistutkimuksessa eli Ulsike-projektissa laadittiin vuosien 1992-1997 koelajeista kuvaukset. Tämän sivun tiedot koskevat siten tiettyä koesiemenerää ja ovat saattaneet päivittyä mm. Ulsike-projektista saatujen kokemusten perusteella.

koe-erän tunnus: K09-95-283

alkuperä: Venäjä, Vladivostok

Puu on suurimpia leppälajeja ja kasvaa luontaisilla kasvupaikoillaan 25 metrin pituiseksi suureksi puuksi. Laji kasvaa, kuten lepät meilläkin yleensä, alavilla kosteilla kasvupaikoilla. Luontainen levinneisyys ulottuu Koreasta Mantsuriaan ja Venäjän Ussurille sekä Japanin saarille. Lajia on viljelty varsinkin Japanissa melko paljon myös puuntuotantomielessä.

Laji on melko eteläinen ja mereinen ja sen menestymisalueen arviointi meillä Suomessa on vaikeaa.

Leppälajin lehdet ovat sirot ja poikkeavat meille tutuista lajeista. Kävyt ovat hieman omia leppiämme suuremmat.

Laji löytyy mm. Helsingin yliopiston kasvitieteellisestä puutarhasta.