Salix

Aidot riippasalavat, lähes myyttisen aseman saavuttaneet niin sanotut itkupajut, ovat valitettavasti liian talvenarkoja Suomessa kasvatettaviksi. Kestävämpien lajien kanssa tehdyillä risteymillä on kuitenkin menestymisen mahdollisuuksia. Mustilassa 2000-luvulla kokeilluista lajikkeista yllättäen parhaiten on menestynyt 'Blanda'-niminen lajike, jota arvellaan silosalavan (S. euxina) ja itkusalavan (S. babylonica) risteymäksi. Tämän lajikkeen toi Tanskasta Suomeen pajutietäjä Tapani Uronen vuonna 2003.

Kyseessä on todellakin aito 'Blanda'-lajike eikä samalla lajikenimellä pitkään kulkenut, jo 1800-luvulla Suomeen Venäjältä tuotu isoriippasalava, joka on kokonaan toinen puu. Aidolla lajikkeella on pitkät, maahan (tai veteen) asti riippuvat oksat ja kapeat, karvattomat lehdet, joiden tyvellä on kaksi isoa korvaketta. Talviset oksat ovat kiiltävänvihreät, talvisilmut mustuvat.

Mustilaan istutettu nuori kyynelsalava kasvaa sillan kupeessa Atsalearinteen lammella ja on kasvupaikan varjoisuudesta ja märkyydestä huolimatta kasvanut hämmästyttävän hyvin. Pakkasenkesto ja vastustuskyky tauteja kohtaan ovat melko hyvät.

Monimuotoinen kujasalava on valkosalavan (S. alba) ja silosalavan (S. euxina) risteymiä monessa polvessa keskenään ja takaisinristeymiä kantalajeihin. Puut vaihtelevat niin korkeudeltaan ja kasvutavaltaan kuin versojensa värin ja lehtiensä muodonkin osalta. Rehevillä ja kosteilla paikoilla niistä kasvaa suuria, leveälatvuksisia puita, jotka saattavat tuoda matkailijan mieleen etelänmaiden öljypuut.

Rehevillä ja tuuheilla kujasalavilla on kapeat, kiiltävät, tummanvihreät lehdet, joiden alapuoli on siniharmaa. Versot ovat useimmiten tummanruskeita, mutta ne voivat olla myös kellan- tai punaruskeita, jopa kirkkaanpunaisia tai -keltaisia. Versot katkeilevat herkästi, veteen pudottuaan alkavat kasvattaa juuria ja sopivaan rantaan ajautuessaan niistä saattaa kasvaa uusia puita.

Kujasalavat ovat kotiutuneet ihmisen mukana kaikkialle. Ne jollakin tapaa suosivat valkosalavia enemmän ihmisen muokkaamaa ympäristöä. Arboretumiin lajia on istutettu nimellä piilipuu (S. fragilis), vuonna 1914 Pähkinärinteen alapuolelle, pellon reunaan, jossa se yhä kasvaa. Myrskytuhon jälkeen tehty raju hoitoleikkaus on innoittanut sen uuteen kasvuun. Piika ja Renki-kahvilan ja valtatien välissä kasvavat kaksi puuta ovat oletettavasti hieman nuorempia ja eri alkuperää. Ne tuntuvat jonkin verran herkiltä versoja mustaavalle sienitaudille, joille jotkin kujasalavatyypit ovat toisia alttiimpia.

Keltasalava on kujasalavien eli valkosalavan (S. alba) ja silosalavan (S. euxina) risteymien joukkoon kuuluva pajupuu, joka ei eroa muista kujasalavista kuin oksien keltaoranssin värin puolesta. Väri on kirkkaimmillaan kevättalvella ja nuorissa oksissa, siksi keltasalavia leikataankin toisinaan niin sanotusti tapille eli metrin parin kantoon, josta sitten kasvaa voimakkaan värisiä vesaoksia. Vapaasti kasvaessaan keltasalavasta voi kehittyä hyvällä paikalla jopa 25-metrinen puu, jonka rungolla voi olla läpimittaa yli metrin.

Keltasalavan löysi ensimmäisen kerran korinpunoja W. Scaling Britanniassa 1860-luvulla. Suomessa sitä on kasvatettu ainakin 1920-luvulta lähtien useina eri kantoina, yleensä virheellisellä nimellä Salix alba 'Vitellina'. Mustilassakin kasvaa nykyisin kolmea hieman erilaista keltasalavaa. Eroja on koossa, sukupuolessa, kasvutavassa, lehtien muodossa ja oksien värikkyydessä; luultavasti myös talvenkestävyydessä.