Skip to main content

Nikkarinmäki

Juglans nigra - mustajalopähkinä

juglans_nigra_siemenoksa_latvia_jreinikainen.jpg

Pohjoisamerikkalaisen mustajalopähkinän pohjoisimmat luontaiset esiintymät ovat Suurten järvien alueen eteläosissa. Se on jalopähkinälajeista kaikkein pitkäikäisin ja suurikasvuisin. Se saavuttaa usean sadan vuoden iän ja parhailla kasvupaikoilla jopa 50 metrin pituuden. Sillä on pitkä, suora runko ja se säilyttää ylvään runkomaisen olemuksen myös vanhana.

Mustajalopähkinän lehdet ovat kiiltävät, pienemmät ja runsaslukuisemmat kuin muilla jalopähkinöillä. Sen hedelmä on paksu- ja rosokuorinen, lähes pyöreä syötävä pähkinä. Kotiseudullaan se tuottaa sekä syötäviä pähkinöitä että kaunista, kallisarvoista puutavaraa. Pähkinöiden tuotantoon on valittu ohutkuorisia lajikkeita.

Suomessa kasvaa mustajalopähkinöitä vanhastaan vain joitain yksilöitä. Mustilaan on hankittu vuodesta 1993 alkaen mustajalopähkinän siementä sen luontaisen levinneisyysalueen pohjoispuolisilta viljelmiltä, ja näistä eristä kasvatetut taimet ovat osoittaneet poikkeuksellista talvenkestävyyttä. Nuoret puut ovat saavuttaneet jo kohtalaista näyttävyyttä muun muassa Arboretumin pihapiirissä ja Pohjoisrinteen tienvarressa taimipellon laidassa.

Kasvin perustiedot
Suomenkielinen nimi: 
Mustajalopähkinä
Heimo: 
Juglandaceae
Suku: 
Juglans
Laji: 
nigra
Koko: 
6–15 m.
Kotipaikka: 
Itäinen Pohjois-Amerikka.
Kuvaus: 
Ulkomuodoltaan koristeellinen, suorarunkoinen puu, jolla on kupumainen latvus ja tumma runko. Lehdet ovat 30–50 cm pituiset, kiiltävät, tummahkot, lehdyköitä on 15–23.
Kasvupaikka: 
Aurinko–puolivarjo, runsasravinteinen, tuore, runsashumuksinen.
Menestyminen: 
Mustilan alkuperät vyöhykkeillä I–III, eteläisemmät taimistokannat vyöhykkeellä (I).

Picea abies f. pendula - surukuusi

picea_abies_pendula_yk_haapastensyrja_jreinikainen.jpg

Kapeakasvuinen surukuusi on merkittävin Suomen luonnosta löydetty erikoishavupuu. Tämä metsäkuusen (P. abies) erikoismuoto on hyvin kapeakasvuinen, hento-, pitkä- ja riippuvaoksainen. Parhaat suomalaiset yksilöt ovat erittäin kapeita pilareita, joissa rungonmyötäisesti kasvavien oksien tuuheat neulaset verhoavat rungon kokonaan näkyvistä.

Surukuusta esiintyy Suomessa luontaisesti useassa kymmenessä kohteessa ja myös muualla Euraasiassa metsäkuusen levinneisyysalueella. Tunnetuimpia surukuusen kasvupaikkoja on Mäntsälän Sälinkäällä kasvava noin 30 surukuusen ryhmä, joista osa on niin sanottuja dikotyyppejä. Dikotyypeissä alaosa puusta näyttää ”normaalilta” metsäkuuselta ja latvus kapealta surukuuselta.

Surukuuset ovat kauneimmillaan muutaman yksilön ryhmänä, ja kapeat puut mahtuvat usein myös pientalotontille. Koska kapeakasvuinen muoto vaatii tavallista suppeamman maapinta-alan kasvupaikallaan, on sitä käytetty metsänjalostuksessa, tarkoituksena pystyä kasvattamaan runkolukua hehtaarilla. Surukuuset lisätään pistokkaasta tai jalontamalla metsäkuusen perusrunkoon. Mittavin kloonikokoelma on Karkkilassa, yksityisellä maalla.

Kasvin perustiedot
Suomenkielinen nimi: 
Surukuusi
Heimo: 
Pinaceae
Suku: 
Picea
Laji: 
abies
Muoto (f.): 
pendula
Koko: 
Yli 20 m.
Kotipaikka: 
Suomessa useita esiintymiä, mm. Mäntsälän Sälinkäällä. Myös muualla Euraasiassa metsäkuusen levinneisyysalueella.
Kuvaus: 
Kapeana ja riippuvaoksaisena kasvava metsäkuusen muoto.
Kasvupaikka: 
Auringosta varjoon, keskiravinteinen, tuore ja hapan savi-, turve- tai hiekkamaa.
Menestyminen: 
Vyöhykkeet I–VII, alkuperä vaikuttaa menestymiseen.

Malus fusca (Malus diversifolia) - oregoninomenapuu

Oregoninomenapuu on ainoa pohjoisamerikkalainen omenapuulaji, joka kasvaa luontaisena Kalliovuorten länsipuolella. Vaikka laji tiedetään kylmänkestäväksi, sitä on Suomessa kasvatettu hyvin vähän. Kotimaassaan lajilla ei ole nähty paljon koristearvoa, vaikka pitkulaiset hedelmät tekevät tästä lajista ainutlaatuisen koristeomenien joukossa. Sen sijaan sitä käytetään kotiseudullaan muiden omenapuiden perusrunkona, joka pärjää hankalilla, savisilla ja märilläkin kasvupaikoilla. Amerikan alkuperäiskansat ovat käyttäneet kasvia eri tavoin luontaislääkinnässä, mutta nykyisin sillä ei tiettävästi ole lääkinnällistä käyttöä.

Oregoninomenapuu on puu tai pensas, jonka kuori on ruskea ja repaleinen. Pitkäversojen lehdet ovat joko jommalta kummalta tai molemmilta laidoilta syvästi liuskoittuneet, ja pitkänomainen hedelmä on keltainen tai punertava.

Mustilassa oregoninomenapuita on istutettu kesällä 2003 Pohjoisrinteelle ja Nikkarinmäkeen. Ne ovat pysyneet pensasmaisena ja korkeudeltaan alle kolmemetrisenä. Puun kestävyys on riittänyt vyöhykkeellä III, mutta kestävämpiäkin siemenlähteitä saattaa olla löydettävissä.

Kasvin perustiedot
Suomenkielinen nimi: 
Oregoninomenapuu
Heimo: 
Rosaceae
Suku: 
Malus
Laji: 
diversifolia
Koko: 
4–6 m, kotiseudullaan jopa 12 m.
Kotipaikka: 
Pohjois-Amerikassa Kaliforniasta Alaskaan Tyynenmeren rannikolla, ulottuen sisämaassa Kaskadivuoristoon.
Kuvaus: 
Pieni koristeomenapuu tai -pensas, jonka lehdet ovat epäsäännöllisesti liuskoittuneet. Keltainen tai punertava hedelmä on hyvin pitkänomainen.
Kasvupaikka: 
Aurinko–puolivarjo, tuore, melko ravinteikas. Sietää myös tiiviihköä kasvualaustaa, mutta istutuspaikan lämpimyys on eduksi.
Menestyminen: 
Vyöhykkeet I–III.

Vipuvoimaa EU:lta    AEKR        elykeskus_vari_fin

Syndicate content