Mustilan Alppiruusulaaksossa saa ripauksen aidon pyökkimetsän tunnelmaa. Alppiruusulaakson lämpimässä, multavassa maassa ja muun puuston suojassa yksi komea euroopanpyökki ja pari pienempää pärjäävät paremmin kuin Etelärinteellä, missä pyökit paleltuvat maahan asti kylminä talvina, viimeksi 1980-luvun puolivälissä. Nyttemmin ovat nekin puut olleet täysin kestäviä.
Kestävimpiä pyökkejä on perinteisesti etsitty Ruotsin pohjoisimmista esiintymistä. Mustila on vuoden 2005 Slovakian-keruumatkasta lähtien etsinyt talvenkestäviä pyökkejä myös Itä-Euroopan vuoristoista, joissa pyökin tiedetään paikoitellen sietävän jopa -40 asteen pakkasia.
Hienoimmillaan pyökit ovat keväällä, kun läpikuultavat lehdet päästävät satumaista vihreää valoa lävitseen, sekä lokakuussa kuparin- tai pronssinhehkuisessa syysvärissään.
Euroopanpyökin punalehtisiä lajikkeita on nimetty useita ja nimeämiskäytännöissä vallitsee melkoinen kirjo. Tyypillisesti nimissä esiintyy tavalla tai toisella sana "purpurea". Euroopanpyökin punalehtisten lajikkeiden kerrotaan saaneen alkunsa Thüringenissä Saksassa 1700-luvulla kasvaneesta puusta ja punalehtiset pyökit ilmestyivät ensimmäisen kerran taimistoluetteloihin 1800-luvun alkuvuosina. Niitä on mahdollista lisätä myös siemenestä, joten punalehtisyydessä on astevaihtelua. Lehtien väritys saattaa lajikkeesta riippuen säilyä hyvin tai hävitä lähes tyystin kasvukauden mittaan. Yleensä keväinen lehtien puhkeaminen ja syksyn ruska ovat kuitenkin näyttävän punaisia.
Veripyökki kasvaa suureksi ja pyöreälatvuksiseksi puuksi, joka vaatii paljon tilaa ja saattaa elää satoja vuosia, ei siis mikään pienen pihan koriste! Suomessa puu on osoittautunut melko kestäväksi etelärannikolla, minkä voisi olettaa johtuvan veripyökin melko mantereista alkuperästä.
English
Русский
Svenska
Suomi