Japaninalppiruusu on ainavihanta pensas, joskus puumainenkin korkeuden vaihdellessa alle metristä yli neljään. Sen luontainen levinneisyysalue on laaja kattaen Keski- ja Pohjois-Japanin mukaanlukien Venäjän hallinnoima Kunashirin saari. Korean niemimaalla kasvava voimakaskasvuinen ja suurilehtinen muoto luetaan toisinaan omaksi alalajikseen tai muunnoksekseen, joka tunnetaan Suomessa nimellä mustilanalppiruusu.
Maantieteellisestä eristyneisyydestä johtuen japaninalppiruusun eri populaatiot eroavat suuresti toisistaan. Japanilaiset alkuperät ovat yleensä mantereella kasvavia pienempikokoisia ja erityisesti valoisalla paikalla kasvaessaan tuuheita pensaita. Kiiltävät lehdet ovat pienemmät, 10–15 senttimetrin mittaiset, ja niiden alapinnalla on ohut, rusehtava karvoitus. Pienehköt, valkoiset tai punakirjavat kukat avautuvat Mustilassa viimeisten alppiruusujen joukossa vasta juhannuksen jälkeen.
Japaninalppiruusu on vuoristolajina sopeutunut viileään kesään ja kestää kylmiä talvia. Varhaisen kasvuunlähtönsä vuoksi se palelluttaa herkästi uuden kasvunsa hallaisilla paikoilla. Japaninalppiruusun monimuotoisuus aivan maanmyötäisistä liki puumaisiin yksilöihin on hyvin havaittavissa myös Mustilassa kasvavista pensaista.
Länsimainen kirjallisuus tunnustaa japaninalppiruususta myös alalajin subsp. fauriei, jonka lehdet ovat alapinnalta täysin kaljut. Tätä muotoa ei Mustilassa kasva, vaikka useita kasveja onkin saatu nimellä Rhododendron fauriei. Taustalla on aasialainen nimeämiskäytäntö, jossa nimet Rhododendron brachycarpum ja Rhododendron fauriei ovat toistensa synonyymejä, ja nimellä Rhododendron faurei on etusija, karvoihin katsomatta.
Mustilan Arboretumiin saatiin vuonna 1931 Pohjois-Koreasta, Pungsan-vuoristosta ohotanalppiruusun siemeniä. Niistä kasvoi kuitenkin jotain muuta.
Taimet osoittautuivat japaninalppiruusun (R. brachycarpum) aiemmin huonosti tunnetuksi, rotevakasvuiseksi, isolehtiseksi ja -kukkaiseksi korealaiseksi muodoksi, joka 1970 nimettiin alalajiksi Rhododendron brachycarpum subsp. tigerstedtii. Suomeksi se tunnetaan nimellä mustilanalppiruusu ensimmäisen viljelypaikkansa mukaan.
Mustilanalppiruusu selvisi ainoana alppiruusuna täysin vauriotta talvisodan pakkasista. Poikkeuksellisen hyvä talvenkesto antoi pohjan Suomessa tehdylle alppiruusujen jalostustyölle, joka aloitettiin Helsingin yliopistossa 1973. Jalostustyön perustana olivat Mustilassa kasvavat kestävät alppiruusut ja tärkeimpänä emopensaana oli mustilanalppiruusu. Jalostustyön tuloksena syntyneitä lajikkeita on ollut myynnissä vuodesta 1990 lähtien. Sen sijaan itse mustilanalppiruusua ei ole kasvatettu myyntiin juuri missään.
Alppiruusulaakson eteläosissa kasvavat alkuperäiset, vanhat mustilanalppiruusut on helppo tunnistaa pelkästään suuresta koostaan. Lehdet ovat tummanvihreitä, kiiltäviä ja suuria ja suojautuvat kylmältä ja kuivumiselta kiertymällä tiiviille rullalle pienelläkin pakkasella. Pensaat kukkivat runsaasti noin joka kolmas vuosi. Kukat ovat avoimen kellomaisia, valkeita ja ruskeatäpläisiä ja puhkeavat kesäkuun alkupuolella.
English
Svenska
Русский
Suomi