Hemlokkimetsä

Pohjois-Amerikan länsiosista kotoisin oleva lännenhemlokki on sukunsa kookkain puu. Voimakasta varjostusta kestävä lännenhemlokki kasvaa rinnemetsissä sekapuuna tai muodostaa tiheitä metsiä. Lännenhemlokin latvus on kapean kartiomainen, oksat ovat lähes vaakasuoria. Latvan huippu ja pääoksien kärjet nuokkuvat sirosti hemlokeille tyypilliseen tapaan. Neulaset ovat keskenään eripituisia ja siirottavat kampamaisesti sivuille ja ylös peittäen oksat tuuheina, vanhemmiten kaukaa katsottuna sammalmaisina kerroksina.

Lännenhemlokkia on pidetty Euroopassa arkana meri-ilmaston puuna, mitä se ilman muuta onkin, jos käytetään Tyynenmeren rannikolta peräisin olevia siemenalkuperiä. Mustilankin ensimmäiset lännenhemlokki-istutukset tuhoutuivat talvisodan ennätyspakkasissa, kun alaskalaisista siemenistä kasvatettu nuori metsikkö paleltui lumenpintaa myöten. Brittiläisen Kolumbian sisäosista 1930-luvulla saatu alkuperä sen sijaan on menestynyt erinomaisesti ja saavuttanut metsiköksi istutettuna tukkipuukoon. Pisimmät puut ovat yli 25 metrin mittaisia ja niiden pituuskasvu jatkuu yhä voimakkaana. Puuston alla ja liepeillä on runsaasti luontaisia siementaimia, mikä myös osoittaa alkuperän sopeutuneen hyvin kasvupaikalleen. Metsikössä vallitsee mieleenpainuva, merkillinen tunnelma niukan valon siivilöityessä tuuheiden neulaskerrosten läpi.

Mustilan kokemusten perusteella lännenhemlokki onkin sukunsa lajeista kestävin, kunhan käytetään sopivaa siemenalkuperää. Maaperän rehevyyden suhteen lännenhemlokki ei vaikuta tavattoman vaateliaalta, mutta taimena se tarvitsee suojapuustoa kevätauringon ja tuulen neulasia kuivattavalta vaikutukselta.

Pohjois-Amerikan länsirannikon ilmasto suosii ennätyksellisiin mittoihin kasvavia puita, ja yksi näistä mahtipuista on jättituija. Se kasvaa kotiseudullaan jopa 70-metriseksi, järeäksi havupuuksi, jolla on ruskeanharmaa, säikeinen kuori ja kiiltävät suomumaiset lehdet.

Jättituija oli aikoinaan monille länsirannikon alkuperäiskansoille tärkein puulaji, jonka ympärille kiertyi koko heimon elämä. Siitä valmistettiin talot ja kanootit, tehtiin vaatteet ja saatiin lääkkeet. Ukkosenjumalan kotipaikaksi tiedetty jättituija pystytettiin haidaintiaanien taloihin eräänlaisiksi ukkosenjohdattimiksi. Toteemipaalut tehtiin aina jättituijasta, joka säilyy lahoamatta vuosikymmenet. Kunnioituksen osoitusta puuta kohtaan osoittaa sekin, että niitä opittiin hyödyntämään kaatamatta puita. Puun kyljestä veistettiin lankkuja ja puu yleensä toipui käsittelystä jatkaen elämäänsä jopa vuosisatoja.

Jättituijaa on viljelty Suomessakin jo lähes sadan vuoden ajan melko harvinaisena. Mereisen ilmaston puuna se viihtyy parhaiten maamme etelä- ja luonaisrannikolla. Sisämaassa ankarat talvet tekevät puista yleensä selvää, ellei alkuperä ole meille aivan sopivaa. 1930-luvulla Mustilaan kostealle pohjoisrinteelle istutetut, nyt jo yli 20-metriset puut kuitenkin osoittavat, että hyvällä alkuperällä ja sopivalla kasvupaikalla jättituija voi sisämaassakin kasvaa melkoiseksi jättiläiseksi.