Onnela

Värikäs punavaahtera kasvaa luontaisena Pohjois-Amerikan itäosissa kosteissa, runsasravinteisissa lehti- ja sekametsissä jokien ja purojen varsilla. Se on myös arvostettu puistopuu, josta on Amerikassa valittu lukuisia lajikkeita. Punavaahtera kukkii ennen lehtien puhkeamista punaisin kukin. Lehdet ovat auetessaan punertavia, alta hopean- tai sinisenharmaat. Myös vuosikasvaimet ovat punakuorisia. Puun syysvärit ovat näyttävät kullankeltainen, oranssi, tulipunainen ja syvän purppuranpunainen. Näyttävimmät värit kehittyvät yleensä aurinkoisilla paikoilla.

Punavaahtera on Suomessa harvinainen, kauan mutta vähän viljelty puu. Mustilassa se on yksi Etelärinteen keskeisistä lajeista. Se kasvaa parhaiten Etelärinteen itäpäässä Tammimetsään virtaavan puron varrella savipitoisessa, rehevässä ja kosteassa paikassa, jossa se leviää luontaisesti myös siementaimista.

Keltakoivun versoista ja kuoresta lähtee hieromalla voimakas, rohdosmainen tuoksu. Sen runko on kellertävän- tai hopeanharmaa eikä erityisesti helpeile. Pitkulaiset lehdet ovat huomattavasti isommat kuin kotimaisten koivujemme. Lehdet muistuttavat valkopyökin (Carpinus) lehtiä ja asettuvat oksille kerroksittain toistensa lomaan. Keltakoivu onkin näyttävä laji, erityisesti syysvärityksessään, jolloin se parhaimmillaan loistaa syysauringossa kuin jalustalle nostettu keväinen kelta-atsalearyhmä. Nimensä keltakoivu on saanut joko lehtien syysvärin tai kuoren perusteella taikka kellertävästä puuaineksestaan, joka on arvostettua puusepänteollisuuden raaka-ainetta.

Kotiseudullaan itäisen Pohjois-Amerikan lehtometsävyöhykkeen pohjoisosissa keltakoivu kasvaa 25–30-metriseksi puuksi, mutta Suomessa koristepuuksi viljeltynä se jää selvästi lyhyemmäksi. Mustilan vanhat keltakoivut ovat peräisin sotia edeltävältä ajalta ja menestyneet hyvin. Puita on jäljellä kaksi, sillä kolmas tuhoutui myrskyssä vuonna 2009. Nuorennosta on istutettu 1970-luvulla. Arboretumin siemenkeruumatkoilla 1996 ja 2002 kerättiin useita erinomaisia keltakoivualkuperiä lajin pohjoisimmilta kasvupaikoilta, ja niiltä odotetaan vielä parempaa menestymistä Suomessa. Keltakoivu on yksi niistä noin tusinasta amerikkalaisesta lehtipuusta, joita tulisi käyttää huomattavasti nykyistä runsaammin viherrakentamisessa.

Hemlokkien (Tsuga) suku on saanut tieteellisen nimensä suoraan japaninkielen hemlokkia tarkoittavasta tsuga-sanasta. Japaninhemlokki on toinen suvun kahdesta japanilaisesta lajista, ja kasvaa luontaisena Honshun saarella 900–2200 metrin korkeudella vuorten ylärinteillä melko lähellä metsänrajaa. Parhailla kasvupaikoilla se saavuttaa jopa 25 metrin pituuden, mutta jää ylärinteillä matalaksi pensaaksi. Latvus on muihin hemlokeihin verrattuna häkellyttävästi lehtipuumaisen tuuhea ja leveä. Neulaset ovat alapuolelta voimakkaan hopeanvalkoisia ja keskenään eripituisia, leveitä ja lovipäisiä. Hyvinä siemenvuosina oksat kerrassaan täyttyvät siroista sormenpäänkokoisista kävyistä.

Vanhoja, komeita japaninhemokkiryhmiä kasvaa useilla maisemallisesti tärkeillä paikoilla Mustilan maisemassa. Ensimmäiset puut A. F. Tigerstedt hankki 6-vuotiaina taimina Pietarista 1906. Uusimmat istutukset ovat peräisin vuonna 1991 Japanista saadusta siemenerästä, jonka keruupaikka on Kison laakso, Naganon prefektuurissa. Vaikka japaninhemlokit ovat kehittyneet Mustilassa todella komeiksi puiksi, täysin kestäviä nämä mereisen ilmaston asukit eivät ole. Tavallista kylmempinä talvina puut saavat neulasvaurioita, ja onpa kookkaita puita kokonaan kuollutkin viimeksi 1980-luvun pakkastalvina.