Tuoksuatsalea on kesävihanta, monimuotoinen atsalealaji, joka useimpien sukulaistensa tapaan on kotoisin Pohjois-Amerikasta. Luontainen levinneisyys sijoittuu Yhdysvaltain itäosiin ulottuen Mainen osavaltiosta Teksasiin. Pohjoisimmat alkuperät näyttävät menestyvän hyvin myös Etelä-Suomessa. Tuoksuatsalea kasvaa luontaisena kosteissa kuusimetsissä ja soitten liepeillä. Amerikassa sitä kutsutaankin suoatsaleaksi.
Pensaat kasvavat luonnossa jopa kolmemetrisiksi, mutta jäävät Suomessa pienemmiksi. Kukat ovat torvimaisia, valkeita tai joskus vaaleanpunaisia. Tuoksuatsalean kukinta-aika on myöhäinen, Suomessa vasta heinäkuussa, ja tuoksuatsalea onkin oiva työväline atsaleojen kukintasesongin pidentämiseen. Kukat jäävät osittain lehdistön peittoon, mutta ne ovat kesäisessä Tuijalaaksossa vahvasti läsnä levittäessä ilmaan lempeää tuoksuaan, joka on sävyltään hyvin toisenlainen kuin tutumpien atsaleojen väkevä aromi.
Seidelin alppiruusuristeymillä tarkoitetaan Seidelin taimistolla Kaakkois-Saksassa jalostettuja, hyvän talvenkestävyyden maineessa olevia alppiruusulajikkeita. Ne ovat kauan kiinnostaneet kasvien käyttäjiä ankarammassa ilmastossa, vaikka alussa Seidelien rodoviljely keskittyi ainavihantien hyötö- ja ruukkurodojen viljelyyn ilman talvenkestävyystavoitteita.
Ensimmäiset alppiruusuristeytykset Seidelin taimistolla Grüngräbchenissä Dresdenin lähellä tehtiin 1891, mutta lajikkeita päästettiin kauppaan vasta 1906 koeviljelykauden jälkeen. Taimiston sijaintipaikka oli hyvin kylmä ja talvi 1899–1900 oli varsinainen pullonkaulatalvi, jolloin pakkanen kävi -33 °C:ssa. Pääosa lumipeitettä vailla olleista rodoista kuoli ja jäljelle jäi vain 14 kestävintä lajiketta. Tämä osin selittää Seidelin risteymien kestävyyttä, kuten myös se, että risteytyksissä käytettiin talvenkestäviksi tunnettuja lajeja (R. catawbiense, R. caucasicum, R. metternichii ja R. smirnowii).
Seidelin alppiruusuristeymiä hankittiin ja istutettiin Arboretum Mustilaan 1920- ja 1930-luvuilla. Pensaiden lajikenimiä ei kirjattu muistiin, mikä on sikäli harmillista, että monet näistä pensaista ovat vielä nykyisinkin jäljellä. Niinpä niiden kukkiessa suurin, yleensä violetein kukin jää kysymysten tulva suurelta osin vaille vastauksia. Seidelin lajikkeista monet ovat hyvin toistensa näköisiä ja vaikeita tunnistaa. Lue lisää »
'Catawbiense Grandiflorum' tai 'Grandiflorum' ei suotta ole saanut suomenkieliseksi nimekseen puistoalppiruusua. Se on ollut pitkään tunnetuin ja yleisin Suomessa istutettu alppiruusu. Se on tuuhea, muodoltaan pyöreä pensas, jonka korkeus vaihtelee metristä kolmeen metriin. Se on voimakaskasvuinen ja saattaa kasvaa puumaiseksi siellä missä lumi ei paina oksia maata vasten (kuten Mustilassa usein käy). Pensas soveltuu erinomaisesti taustaistutuksiin. Se on alppiruusuksi sinnikäs ja kestää hyvin lämpöä. Kukat ovat väriltään violetteja, ja niissä on kellanruskeaa kuviointia.
Lajike on nimetty Englannissa Watererin taimistossa jo 1850-luvulla ja sen taustasta on erilaisia näkemyksiä. Toisten mukaan se on luettavissa virginianalppiruusun (R. catawbiense) lajinsisäiseen muunteluun, kun taas toiset epäilevät sitä risteymäksi. Se on yksi niistä harvoista klassisista eurooppalaisista alppiruusulajikkeista, joiden talvenkesto riittää juuri ja juuri Etelä-Suomessa. Niinpä sen nupulliseksi hyödettyjä taimia yhä tuodaan Suomeen tuhatmäärin vuosittain.
Svenska
English
Suomi
Русский