Ulmus

Amerikanjalava eli valkojalava on Pohjois-Amerikassa kasvavista kuudesta jalavalajista kaikkein laajimmalle levinnyt. Sen luontainen esiintymisalue kattaa käytännössä koko Pohjois-Amerikan itäosan Kalliovuorille asti lukuunottamatta vuoristoja, ylänköjä ja kylmintä havumetsävyöhykettä. Se viihtyy parhaiten kosteissa laaksoissa ja tulvaniityillä, mutta tulee viljeltynä toimeen kuivemmillakin mailla.

Ulkonäöltään kotimaista kynäjälavaamme (Ulmus laevis) muistuttava valkojalava kasvaa kotiseudullaan yli 30 metriä korkeaksi puuksi. Sen luonteenomaisen, leveän suppilomaisen latvuksen alle jää viihtyisä, vilpoinen varjo. Aikaisin syksyllä kellastuvat lehdet saavat kullankeltaisen syysvärin. Soikeat lehdet ovat pinnaltaan sileät. Hedelmä on samantyyppinen keskellä kesää kypsyvä siipipalteinen pähkylä kuin kotoisella kynäjalavillamme.

Nopeakasvuinen, kauniinmuotoinen valkojalava on suosituimpia puistopuita kotiseuduillaan. Suomessa sitä on kasvatettu kauan mutta hyvin harvinaisena. Mustilan Ulsike-tutkimusprojektin kasveista amerikanjalava on yksi parhaiten menestyneistä.

Vuorijalava kasvaa luontaisena Etelä-Suomessa hyvin harvinaisena, pieninä ja hajanaisina esiintyminä, useimmiten puronvarsimetsissä. Istutettuna se menestyy Oulussakin. Se on levinneisyydeltään eurooppalainen puu, jonka levinneisyys ulottuu Brittein saarilta Länsi-Venäjälle Mustan- ja Kaspianmeren väliselle alueelle.

Vuorijalava saattaa sinnitellä kuivillakin kasvupaikoilla, mutta on hidaskasvuinen. Lehtomaiset, hyvinkin kosteat rinteet ja puronvarsilehdot ovat paikkoja, joissa se viihtyy. Erityisesti lehdettömänä vuorijalavan tunnistaa hyvin tyypillisistä terävistä oksakulmistaan ja yläviistoon sojottavista oksistaan. Latvuksesta kehittyy monirunkoinen ja kapean tornimainen, vastakohtana kynäjalavan kupolimaiselle latvukselle. Vuorijalavan vastapuikeat, päältä karkeat, jopa hiekkapaperia muistuttavat lehdet eroavat selvästi kynäjalavan (U. laevis) lehdistä, jotka ovat päältä sileitä. Siipipalteiset pähkylähedelmät, ovat lähes euron kolikon kokoisia.

Luonnossa alkuperäispuuna kasvavat vuorijalavat on rauhoitettu. Useimmiten vuorijalavaa tapaa Suomessa puistopuuna. Jalopuumetsänhoidonkin puitteissa sitä on joskus kasvatettu arvokkaan puuaineksen vuoksi, vaikka hyvän tukkirungon kasvattaminen onkin melko haastavaa.

Aasiasta Eurooppaan levinnyt hollanninjalavatauti (Ophiostoma ulmi) on hävittänyt suuren osan Keski- ja Länsi-Euroopan jalavista. Suomessa sitä ei ole vielä tavattu, mutta Etelä-Ruotsissa ja Pietarissa kyllä. Siksi jalavien latvustoja on syytä tarkkailla. Äkillisesti kuivuvat oksat ja mustunut jälsikerros kuoren alla ovat oireita tuhoisasta taudista, jonka löytämisestä on syytä välittömästi ilmoittaa viranomaisille.

Luontaisesti hyvin monimuotoinen japaninjalava on yksi avainlajeista taistelussa hollanninjalavatautia (Ophiostoma ulmi) vastaan. Tämä tauti on hävittänyt suuren osan Keski- ja Länsi-Euroopan sekä Pohjois-Amerikan jalavista, ja aasialaisilla lajeilla on sitä vastaan paras vastustuskyky.

Japaninjalava on luonnossa jopa 30-metrinen, leveälatvuksinen puu, mutta siitä tunnetaan melko pensasmaisiakin muotoja. Lehdet ovat 8–12 cm mittaiset ja oksat eräillä kannoilla korkkipalteiset, mikä tekee niistä koristeellisia myös talvikaudella.

Mustilan japaninjalavat ovat kasvaneet 1990-luvun alussa saaduista kanadalaisista siemenistä. Ne ovat olleet hidaskasvuisia ja jäämässä kirjaimellisestikin muiden Atsalearinteen lammen rantaan istutettujen jalavalajien varjoon.