Havuterassi

Lehtokielo on Mustilan Terassilla aivan kotonaan, sillä sitä kasvaa luonnonvaraisena rannikkoalueen lehdoissa itärajalta Porin korkeudelle asti.

Lehtokielon varret kasvavat kauniisti kaareutuen noin puolen metrin korkeuteen ja lehdet kohoavat kaaren ylle kuin linnun siivet. Pienet, valkovihreät torvikukat riippuvat kahdesta viiteen kukan kimppuina lehtihangoista. Syksyllä kypsyvät melko kookkaat marjat ovat sinimustia ja myrkyllisiä.

Lehtokielon kasvutapa ja lehdistö muistuttavat rotkokieloa (Smilacina racemosa). Kasvusto laajenee maanalaisen juurakon kasvaessa laajuutta ja päätesilmuista nousevat keväällä uudet versot. Lehtokielo onkin tyylikkäimmillään isona kasvustona.

Lehtokielo ja sitä yleisempi kalliokielo (Polygonatum odoratum) ovat risteytyneet ja näin syntynyttä tarhakalliokieloa (P. x hybridum) kasvatetaan varjopaikoilla puutarhoissa. Kuten usein risteymät, tämäkin kasvaa molempia kantavanhempiaan kookkaammaksi.

Amurinpioni on keijukaismainen metsien kasvi, jonka kauneusarvot ovat aivan toiset kuin tutuilla puutarhapioneilla: pyöreänpuikeista lehdyköistä koostuvat sinivihreät lehdet muodostavat kauniita kiehkuroita, joiden yläpuolella loistavat tulppaanimaisessa supussa pysyvät kukat, joiden väri voi alkuperästä riippuen olla valkoinen tai ruusunpunainen.

Ikään kuin toinen kukinta on vielä syksyllä lehdistön saadessa keltaisen ruskan ja tuppilohedelmien avautuessa. Hedelmät ovat sisältä kirkkaan punaisia, samoin kehittymättä jääneet siemenaiheet, kun taas valmiit siemenet ovat mustia ja kiiltäviä.
Myöhään syksyllä varret kaatuvat maahan. Jos siemeniä ei kerätä eikä maata käännetä, siemenet itävät helposti siinä varrenmitan päässä emokasvista.

Amurinpioneista ei ajankaan myötä kehity leveästi rehottavia pionipuskia, vaan sen varret kasvavat yksittäin eivätkä jämäkkyytensä johdosta tarvitse tukemista. Pioneille valitaan yleisesti aurinkoinen kasvupaikka, mutta amurinpioni, joka alkuperäisillä alueillaan kasvaa metsissä, voidaan istuttaa varjoisampaan kuin muut pionit. Mustilassa amurinpionia on kahdessa paikassa: Etelärinteen länsipään alkuperä on Sahalinin saarelta ja Alppiruusulaakson liepeillä kasvava Mantšuriasta. Ensin mainittu kukkii huomattavasti aikaisemmin, mikä on seurausta alkuperäalueitten erilaisesta ilmastosta.

Hienolehtinen mutta tuuheakasvuinen karhunjuuri kasvaa luonnonvaraisena Euroopan vuoristoseuduilla. Se on tyypillisesti alppiniittyjen kasvi. Brittein saarilla sen omimmat kasvupaikat ovat Skotlannin ylämaiden laitumet.

Suomessa karhunjuurta näkee perennaistutuksista melko harvoin, vaikka sillä on monia hyviä ominaisuuksia. Lehdet ovat kauniita, tummanvihreitä ja hiuksenhienoja. Kukat ovat sarjakukkaiskasveille (Apiaceae) tyyppillisiä: keskikesällä avautuvat kermanvalkoiset kukat muodostavat litteän, halkaisijaltaan 5–7-senttisen kukinnon. Karhunjuuri on myös pitkäikäinen ja komistuu vuosien mittaan, niin kuin se on tehnyt Mustilan Havuterassillakin.

Karhunjuuri on helppohoitoinen, sillä se ei tarvitse jakamisia eikä uudelleenistutuksia. Vahva ja vanhemmiten haaroittunut pääjuuri ulottuu syvälle, ja sen avulla karhunjuuri pärjäilee karullakin paikalla. Paremmassa maassa tiiviin tuppaan kehittyminen on kuitenkin nopeampaa. Karhunjuuren taimikasvatuksen alku on hidasta ja siinä lienee syy, miksi sitä tapaa taimimyymälöissä vain satunnaisesti. Menee muutama vuosi ennen kuin se on kerännyt riittävästi vararavintoa juuristoon tuottaakseen keväällä tuuhean lehdistön.

Karhunjuuri, jota kutsutaan myös karhunkuminaksi, on vanha lääkekasvi. Koko kasvi on hyvin aromaattinen. Lehtiä ja juurta on käytetty myös keitoissa ja muhennoksissa. Maun voimallisuutta kuvaa se, että lehmien syötyä sitä laitumella maitokin maistuu karhunjuurelta.