Picea

Punakuusen nimi tulee metsien punaruskeasta sävystä, joka paikallisten metsämiesten silmissä poikkeaa mustakuusen (P. mariana) tummasta ja valkokuusen (P. glauca) vaalesta yleisväristä. Kaikki kolme havupuuta kasvavat samoilla seuduilla Pohjois-Amerikan itäosissa. Punakuusi on niistä levinneisyydeltään selvästi atlanttisin. Kotiseutunsa eteläosissa se kasvaa vuoristopuuna Appalakkien ylärinteillä.

Punakuusi on kuulunut Arboretum Mustilan puustoon jo vuodesta 1914. Vanhan metsikön alkuperä oli New Hampshiresta Uudesta Englannista, ja se oli yksi onnistuneimpia amerikkalaisilla kuusilla tehtyjä istutuksia Mustilassa. Se säilyi komeassa kunnossa lähes sata vuotta, kunnes kaikki puut kuolivat pystyyn vuosina 2009–2011. Yksittäispuuna kasvava vanha punakuusi löytyy kuitenkin vielä Ropakon alueelta lehtometsästä, jossa sen tyypillinen profiili erottuu varsinkin talvisaikaan. Uusia punakuusi-istutuksia on tehty vuonna 2010 Nokkalan suunnalle käyttäen kahta kanadalaista alkuperää.

Glehninkuusi on nimetty Venäjällä vaikuttaneen baltiansaksalaisen kasvitieteilijän Peter von Glehnin kunniaksi. Mustilassa glehninkuusella on pitkä historia, sillä ensimmäiset istutukset tehtiin Mustilan "hovihankkijan", tanskalaisen Johannes Rafnin 1908 Japanista toimittamista siemenistä kasvatetuilla taimilla. Vanha metsikkö Tuijapuistossa on upeassa kunnossa vielä yli sadan vuoden iässä, mitä ei todellakaan voi sanoa monesta Mustilassa viljellystä eksoottisesta kuusilajista. Kulkija kohtaa glehninkuusen kuitenkin todennäköisemmin nuorena, 1995 istutettuna metsikkönä Pohjoisrinteen tienvarressa.

Glehninkuusi on mereiseen ilmastoon sopeutunut puu, joka lähtee kasvuun yli kaksi viikkoa kotimaista kuusta myöhemmin. Tällöin sen vuosikasvu on suojassa kuusia vaivaavilta halloilta. Koristepuuna se on jäänyt suotta unohduksiin, eikä glehninkuusen kasvatusta joulupuuna liene vielä edes kokeiltu. Oksiston rakenne on kaunis, latvuksesta hillitysti yläviisto itäaasialaisten puiden tapaan, ja lyhyistä, tumman- ja aavistuksen sinertävänvihreistä neulasista muodostuva lehvästö on silmiähivelevän tiheä ja tuuhea. Rungot ovat järeitä ja kauniin punertavanruskeita. Näissä puissa kelpaa havupuiden kauneutta arvostavan kulkijan lepuuttaa silmiään, mikäli malttaa nähdä hieman vaivaa ja samota harvoin kuljettua polkua lehtikuusikon eteläreunaa pitkin Tuijapuiston koilliskulmaan, jossa vanhat glehninkuuset kasvavat metsänaukion reunassa.

Valkokuuset Etelä Dakotan Black Hills -vuoristossa eroavat siinä määrin sukulaisistaan, että ne on toisinaan erotettu omaksi muunnoksekseen. Niiden kävyt ovat lyhyemmät, neulaset kauniin siniharmaat ja koko puun kasvutapa tiivis ja sangen kaunis, mistä syystä tiheävalkokuusta onkin Amerikassa käytetty koriste- ja joulupuuna.

Suomenkin oloissa tämä paikallismuunnos saattaisi olla sopiva pienten pihojen koristekuusi. Niinpä iso erä sen siemeniä tilattiin Mustilaan 1993 siemenkerääjä Dean Swiftiltä. Keruupaikka oli Black Hillsin valtionmetsässä 1200–1500 metrin korkeudessa hyvin kylmässä mutta Suomea mantereisemmassa ilmastossa. Puut kasvavat pienenä vuonna 2000 istutettuna metsikkönä arboretumin länsiosassa, ja ovat aluksi oikuteltuaan kehittyneet kauniin tuuheiksi ja sinertäväneulasisiksi nuoriksi puiksi. Vaikuttaa siltä, että mannerilmaston puuna tiheävalkokuusi kasvaisi parhaiten maan itäosissa. Kestävyyden pohjoisraja on toistaiseksi selvittämättä.