Ropakko

Punakuusen nimi tulee metsien punaruskeasta sävystä, joka paikallisten metsämiesten silmissä poikkeaa mustakuusen (P. mariana) tummasta ja valkokuusen (P. glauca) vaalesta yleisväristä. Kaikki kolme havupuuta kasvavat samoilla seuduilla Pohjois-Amerikan itäosissa. Punakuusi on niistä levinneisyydeltään selvästi atlanttisin. Kotiseutunsa eteläosissa se kasvaa vuoristopuuna Appalakkien ylärinteillä.

Punakuusi on kuulunut Arboretum Mustilan puustoon jo vuodesta 1914. Vanhan metsikön alkuperä oli New Hampshiresta Uudesta Englannista, ja se oli yksi onnistuneimpia amerikkalaisilla kuusilla tehtyjä istutuksia Mustilassa. Se säilyi komeassa kunnossa lähes sata vuotta, kunnes kaikki puut kuolivat pystyyn vuosina 2009–2011. Yksittäispuuna kasvava vanha punakuusi löytyy kuitenkin vielä Ropakon alueelta lehtometsästä, jossa sen tyypillinen profiili erottuu varsinkin talvisaikaan. Uusia punakuusi-istutuksia on tehty vuonna 2010 Nokkalan suunnalle käyttäen kahta kanadalaista alkuperää.

Metsävaahteraa kasvaa pääasiassa Keski- ja Itä-Euroopassa Krimille ja Kaukasukselle asti, mutta ei Brittein saarilla. Suomessa sitä pidetään alkuperäisenä, viime jääkauden jälkeen tänne saapuneena puuna. Peruskarttojemme paikannimistö on osoituksena vanhoista kasvupaikoista. Vaahteran levinneisyyden pohjoisrajana pidetään Pori–Tampere–Kuopio–Joensuu-linjaa. Se on jaloista lehtipuistamme ylivoimaisesti eniten käytetty niin pihoissa kuin puistoissakin.

Metsävaahtera on yksikotinen ja metsälehmuksen ohella ainut hyönteispölytteinen jalopuu Suomessa. Se ei tee juurivesoja, mutta lisääntyy tehokkaasti siemenistä. Vaahtera kukkii keväällä lehtien puhkeamisen aikaan, jolloin kellanvihreänä loistava kukinta kattaa leveän puolipallon muotoisen latvuksen näyttävästi. Syksyn keltainen ja punainen ruskaväritys on vielä loistokkaampi.

Vaahteran vastakkainen lehtiasento on osa sen erinomaisesti järjestäytynyttä latvusarkkitehtuuria, jonka tehtävänä on varmistaa tehokas auringonvalon saanti. Nuoruusvaiheessa vaahtera menestyy varjossakin hyvin. Luonnollisesti, ilman liikaa typpeä kasvaneet vaahterat kehittyvät kauneimmiksi runkojohteisuutensa säilyttäen.

Mustilassa kasvaa vanhoja, jo ennen Arboretumin perustamista istutettuja metsävaahteroita Ketunmäessä. Isoja puita on myös Pähkinärinteessä ja Nikkarinmäellä.

Metsävahterat kärsivät joinakin vuosina tervatäplätaudista, mutta lehtiin ilmaantuvista mustista täplistä ei ole puille haittaa. Mahlavuodon vuoksi vaahteran mahdolliset leikkaukset tehdään elokuussa. Metsävaahteran lehtikarike ei paranna maata toisin kuin monen muun lehtipuun, esimerkiksi jalavan (Ulmus).

Hopeavaahtera on pohjoisamerikkalaisista vaahteroista kaikkein nopeakasvuisin ja kotiseutunsa parhailla alueilla sen taimi voi kasvaa parhaimmillaan metrin vuosivauhtia. Hopeavaahterasta kehittyy kookas, leveälatvuksinen puu, jonka lehdet ovat kauniin liuskaisia ja kääntyilevät tuulessa niin, että niiden hopeansävyinen alapinta väikkyy kauniisti esiin. Syysväri on yleensä keltainen.

Hopeavaahtera on maailmalla melko yleisesti käytetty koristepuulaji. Suomessakin hopeavaahteraa on viljelty pitkälle yli sadan vuoden ajan, mutta sen käyttö ei jostain syystä ole koskaan yleistynyt. Mustilassa vanhoja hopeavaahteroita kasvaa Pähkinärinteen alareunassa. Tiiviissä, ajoittain kuivassa savimaassa maassa ne ovat jääneet melko pienikokoisiksi. Riittävän multavassa ja kosteassa maassa hopeavaahtera voi Suomessakin kasvaa yhtä kookkaaksi kuin kotimaiset lehtipuut.

Mustilaan 2000-luvulla saadut uudet hopeavaahteran siemenerät edustavat lajin pohjoisimpia alkuperiä ja niillä viljelyaluetta saadaan todennäköisesti ulotettua aiempaa pohjoisemmaksi.

Hopeavaahteraa voi käyttää sokerivaahteran tapaan aidon vaahterasiirapin valmistamiseen. Oikeaan aikaan keväällä juoksutetun mahlan sokeripitoisuus on parhailla puilla viiden prosentin luokkaa. Mahla sopii sellaisenaankin juotavaksi tai siman valmistamiseen.