Nikkarinmäki

Tarhaomenapuuta on viljelty vuosituhansien ajan ja sen syntyhistoriasta on edelleen epäselvyyttä. Keskiaasialaisella villiomenapuulla, eevanomenalla (M. sieversii) on todennäköisesti keskeinen rooli tarhaomenan historiassa. Tien-shan-vuoriston omenametsiä 1930-luvulla tutkinut kasvinjalostaja Nikolai Vavilov arveli tämän ainoan suurihedelmäisen villiomenalajin syntyneen ilman ihmisen jalostustyötä; sitä levittivät erityisesti karhut, jotka syövät isoja hedelmiä. Ihmisen avustuksella eevanomena kulkeutui jo Antiikin ajalla silkkitietä myöten Kiinaan ja Välimerenmaihin, minkä jälkeen se on mahdollisesti risteytynyt muiden villiomenien kanssa. Vavilovin näkemyksen mukaan viljelty tarhaomena ja villi eevanomena ovat alkujaan yhtä ja samaa lajia, ja tämä näkemys on saanut tukea viime aikojen geneettisistä tutkimuksista.

Nykyisin tarhaomena on levinnyt ihmisen myötä kaikkialle maailmaan, ja se on suurimman sadon tuottava viljelyhedelmä maailmassa. Nimettyjä lajikkeita on tuhansia, Suomessakin useita satoja. Asianmukaisen hedelmäviljelyn käynnistäminen Mustilan kartanon mailla kuului myös A. F. Tigerstedtin suunnitelmiin hänen tullessaan Mustilan isännäksi 1901. Omenapuita kuitenkin istutettiin lähinnä kartanon asuin- ja talousrakennusten pihapiireihin, ei niinkään varsinaisen Arboretumin alueelle.

2000-luvun puolella Arboretumiin on istutettu koemielessä uusia, pääasiassa virolaisia ja venäläisiä omenalajikkeita, joita Suomessa on kokeiltu vähän. Eräillä niistä on ruusuomenapuulta (M. floribunda) periytyvä immuniteetti omenarupea vastaan, mistä johtuen ne soveltuvat hyvin luonnonmukaiseen viljelyyn.

Suuri osa Arboretum Mustilan sireeneistä eli syreeneistä on tarkemmin tunnistamattomia Villosae-ryhmään kuuluvia lajeja ja risteymiä. Ne ovat syntyneet Villosa-sektion lajien ja lajikkeiden vapaapölytteisistä siemenistä. Usein on hyvin vaikeaa ulkonäön perusteella tunnistaa, mitä pensaat pitävät sisällään, ja ovatko ne "puhtaita" lajeja vai risteymiä.

Vastaavia risteymiä on tehty sireenijalostuksessa tarkoituksellakin. Suosittu risteytyskumppani on ollut nuokkusyreeni (Syringa reflexa), joka antaa risteymille nuokkuvat kukat. Mustilan pensaissa näkyy piirteitä myös mm. unkarinsyreenistä (S. josikaea), koreansyreenistä (S. wolfii) ja röyhysyreenistä (S. sweginzovii). Tutusta pihasyreenistä (S. vulgaris) ne erottaa lehdistä, jotka pihasyreenillä ovat herttamaiset, Villosae-ryhmällä kapeat ja suipot.

Pensaat kukkivat hieman pihasyreenin jälkeen, yleensä kesäkuun puolivälissä yhtäaikaa alppiruusujen kanssa. Tästä syystä ne jäävät usein puistossa kulkijoilta huomaamatta, elleivät he varta vasten – tai tuoksua seuraten – lähde Alppiruusulaakson sijasta kulkemaan kohti Ketunmäkeä tai pysähdy ihastelemaan toimiston pihapiirissä kukkivia monennäköisiä syreenipensaita.

Suomessa harvinainen pennsylvanianvaahtera on kotoisin Pohjois-Amerikan koillisosasta, jossa se kasvaa rehevissä ja varjoisissa lehti- ja sekapuumetsissä. Sen lehdet ovat suuria, vaaleanvihreitä ja hieman riippuvia ja saavat syksyllä huomiotaherättävän kalpeankeltaisen syysvärin. Pennsylvanianvaahteran erityistuntomerkki on sen juovikas runko. Nuorena vihreässä, myöhemmin ruskeassa kuoressa on valkeita pitkittäisiä viiruja, ikäänkuin runkoon olisi vedetty pystyraitoja valkoisella liidulla.

Suomessa pennsylvanianvaahteraa on viljelty lähinnä vain kasvitieteellisissä kokoelmissa. Sen soisi kuitenkin yleistyvän paitsi koristeellisuutensa myös varjonsietokykynsä vuoksi.

Mustilassa pennsylvanianvaahteraa kasvaa useassa eri paikassa. Ne ovat peräisin siemenkeruumatkoilta lajin pohjoisimmilta kasvupaikoilta Kanadasta. Puut ovat melko nuoresta iästään huolimatta jo varsin näyttäviä ja erityisen viehättäviä keväällä silmujen avautuessa värikkäästi sekä ruska-aikaan saadessaan lämpimänkeltaisen syysvärin.